Rimpuileva Mamma, tuo kaiken jännän alku ja juuri, haastoi minutkin mukaan Zadaan #mäolenmukana hyväntekeväisyyskampanjaan. Olen tietty mukana! Samoin on muuten aika moni muu loistavan tyylikäs bloggaajalyyli, mm. Satu, Katja, Outi ja Noora, joten jos olet joskus heidän vaatteitaan haikaillut, kannattaa nyt heti mennä App Storeen tai GooglePlay:hin ja ladata Zadaa itselleen. Koska sitten kun sulla on Zadaa kädessäsi, voit noin vaan näpytellä itsellesi vaatteita toisen vaatekaapista (täällä lisää Zadaan käyttökokemuksia). Ja muuten, kun sitten menet sinne shopauttamaan, niin käytä mun 5€ arvoista alekoodia HK3253, minäkin saan siitä sitten vitosen shoppailurahaa.

Niin mikä se hyväntekeväisyysosa olikaan? Zadaassa on aina ollut yksi mun mieltä erityisesti lämmittävä nappi. Sen yhden napin ansioista voi lahjoittaa myymänsä vaatteen tulot joko kokonaan tai osittain hyväntekeväisyyteen, Pelastakaa Lapset Ry:lle. #mäolenmukana -kampanjassa jossa minäkin olen nyt siis mukana, pyritään yhdessä keräämään 10.000€ Suomen ja muiden maiden lapsille. Ei huolta, tämä ei ole huonosti piilotettu mainoskampanja, Zadaa osallistuu itse isosti talkoisiin mukaan. Mun ja sun rahojen lisäksi myös Zadaa laittaa osan kommissiostaan Pelastakaa Lapset Ry:lle, tai koko komission jos vaatteen myyjäkin päätti laittaa kaikki tulot hyväntekeväisyyteen.

Kassaan on jo kertynyt hyvin  roposia, mutta tavoitteesta puuttuu vielä paljon. Nyt haastankin teidät mukaan. En pelkästään niin, että menkäähän ja laittakaa vanhoja rytkyjä myyntiin ja laittakaa niiden hinnasta edes osa lapsille. Vaan, pyydän että laitatte myyntiin hyviä vaatteita hyvällä hinnalla. Merkatkaa kuvaukseen isolla että kyseessä on osa kamppista jolla kerätään rahaa lapsille, ja laittakaa vaatteesta 1€, 5€, 10€ tai koko summa menemään hyvään.



Keräsin itse kaapista nyt vähän reilummalla otteella kamaa (käyttäjätunnus Hanne K), myös niitä mekkoja, joista en ehkä ihan vielä oikeasti haluaisi luopua (Mammalle huomio: Niitä EI ole kymmentä tuhatta. Ei ehkä edes tuhatta!). Suurin osa minun vaatteideni hinnoista menee kokonaan Pelastakaa Lapset Ry:lle, joten tule ja nouda itsellesi kiva mekko, hyvä mieli ja kaupan päälle saat tapaamisen Suomen siisteimmän mutsibloggaajan kanssa (minä)!

Rimpuileva Mamma , tuo kaiken jännän alku ja juuri, haastoi minutkin mukaan Zadaan #mäolenmuka...






Sanoisin että vuoden paras idea on ollut Löyly, tuo kahden hullun hullunrohkea hanke. Minun päiväni paras idea oli heittää päivän aiotut puuhat takaisin to do -listalle ja tulla tähän Löylyn terassille kahville.

Viikon paras idea oli mennä keskiviikkona lenkille, ja kuunnella se puolituntia keskittyneesti hyvien ajatusten podcastia.

Eilisen paras idea oli mennä koristreeneihin selästä huolimatta, pään takia. Höntsäkoris on vaan niin parasta, ja tyttöjen seura niin elvyttävää, ettei edes päähän pajahtanut pallo haitannut menoa.

Kuukauden paras idea on ollut vihdoin hellittää. Olen tajunnut, että yksi nautinnollisimmista hetkistä päivässä on yleensä juuri ennen nukahtamista, kun päivän jutut pyörii kevyen irtonaisina päässä, hyvää muistellen, tylsiä unohtaen, tarttumatta mihinkään erityisesti. Olen tajunnut, että saman saa aikaan myös päivällä kun jättää sen kännykän oman onnensa nojaan. Voi katsella kahta penkillä istuvaa naista ja miettiä, ovatko he pari-, sisar- vai äiti-tytär-suhteessa. Olivat missä tahansa, on ihana seurata miten he ovat toisilleen läsnä ja tukena, penkillä joka ei näennäisesti katso mihinkään eikä oikein edes kuulu maisemaan, mutta on siinä auringonlaskun kynnyksellä juuri oikeassa paikassa.

Kvartaalin paras idea oli suostua pitämään "inspiroiva puhe digitalisaatiosta" ystävän työpaikalla. Paras mahdollinen tapa irtautua huijarisyndroomasta on tulla rohkeasti omien ajatusten ja ammattitaidon kanssa esiin, omilla sanoilla ja sävyillä. Ja sitten huomata että se maistui myös kuulijoille.

Maanantain paras idea oli antaa Inalle kotiosoite kirjalähetystä varten. Syliin on hurahtanut jo puoliväliin huomaamattani, se on täynnä hiirenkorvia ja Insinööri on täynnä mun ääneenluettuja totuuksia äitiyden ristiriidoista. Kerron siitä lisää heti kun saan lopppuun asti.

Iltapäivän parhaaksi ideaksi ajattelin jättää yllätyskortin. Otan ystävän matkaan ja haen ehkä lapset tarhasta monta tuntia varastaen. Ehkä mennään Lintsille, ehkä Suokkiin, ehkä ei mihinkään. Mutta ollaan ihan oikeassa paikassa. Penkkinä auringonlaskua varten.

Luulen että tänään ennen nukkumaanmenoa mielessä pyörii lähinnä onnellisia asioita. Tässä elämässä, ihmisissä ja kesässä on jotain magiikkaa.


Sanoisin että vuoden paras idea on ollut Löyly , tuo kahden hullun hullunrohkea hank...


Yhteistyössä Saarioinen ja Suomen Blogimedia














"Moi, mä olen Maija ja mullakin on maksalaatikkomenneisyys". Kuuntelin muiden mukana naureskellen, kun yksi toisensa jälkeen meistä tunnusti yhteistyöpalaverissa syövänsä eineksiä. Silloin tällöin, tietysti, ja vain vähän. Suoritin itse vuorollani saman koreografian, selittelin että osaan kyllä ihan ok laittaa ruokaa mutta kyllä meilläkin ne einekset on isossa roolissa. Siis ihan vain silloin tällöin. Jos on Insinöörin kokkausvuoro.

Heti suuni sulkeuduttua ylleni laskeutui outo fiilis. Tuli vähän sannimainen olo. Että mitähän...? Että miten safkan tekemättä jättäminen päätyi olemaan mulle joku tunnustus? Kenen luvalla ruoanlaitto on joku elämisen ylemmän tason muoto, johon jokaisen pitäisi pyrkiä? Otin samantien ruoanlaiton osaksi viime aikoina muutenkin myllännyttä itsetutkiskeluani, jonka aikana olen pyrkinyt löytämään asiat, joista nautin ja asiat, joita haluan välttää. Ja kas, löysin sieltä totuuden, jonka tiesin, mutta jota en ole hyväksynyt: 

En nauti ruoanlaitosta. 

En ole siinä hyvä, en ole siinä järkevä, en ole siinä nopea. En tee sikahyvää ruokaa, enkä toivo elämään lisää tunteja, jotta saisin "kokkailtua kivasti viikonloppuna". Viikonlopun aterioista noin 80% syödään meillä muualla kuin kotona. Koska voidaan. Miksi siis arkenakaan yrittäisin nostaa kutreilleni jonkun ihmeellisen marttakruunun? Olen kai perustellut itselleni, että itse tehty ruoka on terveellisempää, monipuolisempaa, halvempaa ja kaikin puolin kunnioitettavampaa lapsiperheelle. Nyt värähtää isosti bullshit-mittari. Kun minä teen ruokaa, siinä käytetään pääsääntöisesti neljää raaka-ainetta: Jauhelihaa, pastaa, kanaa, riisiä. Siinä on todennäköisesti aina liikaa suolaa, koska en osaa maustaa. Siinä ei todellakaan ole tarpeeksi kasviksia, eikä meillä syödä marjoja missään muussa muodossa kuin hillossa. Ruoka jäähdytetään usein huonosti ja muistetaan laittaa jääkaappiin vasta sitten joskus. Päälle syödään karkkia, tuota ruoka-ainesten valioyksilöä.

Kaikki järkisyyt sanoo, että mun pitäisi riemuiten täydentää (tai parantaa?) meidän perheen ruokavaliota toisten äitien tekemällä ruualla. Mikä helvetti siinä sitten on, että se tuntuu jotenkin väärältä? Osaatteko te kertoa? Toistaiseksi ainoa mitä olen keksinyt on se, että itse ruokaa laittamalla opettaa myös lapsilleen ruoanlaiton kulttuurin. Mutta en mä opeta niille siivoamistakaan (hallelujah siivoojalle!), en auton pesemistä enkä hiusten itse värjäämistä. Ruoan osalta taidan vain opettaa niille, että ruoanlaitto on se elämämme Suuri Johtaja, jonka ympärille kaikki arjen tunnit suunnitellaan. Olisikohan kenties parempi opettaa relaamaan ja ottamaan tarjottu apu vastaan, oli se sitten lastenhoitoa, siivoojaa tai valmiiksi tehty kala-annos? 

Otin tätä kirjoitusta varten kuvia ruokailuistamme viikon varrelta. Pari huomiota: 

1. Ruoka on parasta seurassa 
2. Ruokiin ilmestyi heti taloudessamme harvinainen näky, salaatti, kun tiesin että joku katsoo näitä. Miksi? Keneltä kaipaan pisteitä?
3. Ainakin kaksi kuvissa näkyvistä annoksista on valmisruokaa. Arvaatko mikä? 

Meikä menee muuten huomenna nauraen kauppaan. Haen sieltä koko rahalla eineksiä, koska kukaan ei ole tänäkään viikonloppuna tehnyt ruokaa tai käynyt kaupassa. Erona edelliseen viikkoon on vain se, että nyt mua ei enää kiinnosta pääni sisäinen äitijumala, joka väittää ruoanlaiton tekevän autuaaksi. Sillä rakas äitijumala, minulla on sinulle huonoja uutisia: olet tässäkin väärässä. 

Yhteistyössä Saarioinen ja Suomen Blogimedia "...


kai sitä liikaa vaan stressaa, ylianaalysoi, 
pidättelee ja murehtii mitä tapahtuu vois 
mut aina pahempi ois jos ei tapahtus mitään, 
vanhana havahtuis sit ettei aikaan saanu ku ikää 
voit sanoo kaheliks mul on pitkä bucket list, 
sekota pakettis ja lähe messiin kaveriks 
tätä ei siirretä enää koht on kiire jo elää, 
levitä siivet ja ala lentää 

me ollaan kaksi hyttystä tuulessa 
kaksi luotainta avaruudessa 
ooo, ooo 
me lennetään ja kadotaan 
ja jos et tajuu niin anna mä suomennan 
elämä on nyt eikä huomenna 
ooo, ooo 
tänään tähtiin pudotaan


Kävin mun hyttysen kanssa lauantaina vähän fiilistelemässä Elaa ja kumppaneita. Tänään on varsinainen pääpäivä, hääpäivä. Seitsemän vuotta takana ja nyt jos joskus on muistettava aktiivisesti että "elämä on nyt eikä huomenna".

Mulla on lyhyt bucket list mutta loistava kaveri sen toteuttamiseksi. Hyvää hääpäivää Ingenöör! 

kai sitä liikaa vaan stressaa, ylianaalysoi,  pidättelee ja murehtii mitä tapahtuu vois  mu...


Voi hyvänen aika. En tiedä, miten kiittäisin siitä kaikesta tuesta ja palautteiden vyörystä, mitä teiltä sain perjantaisen tekstini jälkeen. Olen tosi onnellinen päätöksestäni painaa “julkaise”, ja äärettömän kiitollinen teidän kaikkien kauniista sanoista ja ajatuksista. Kiitos, kiitos, kiitos. Palautteen ja lukijoiden määrä tähän tekstiin kertoo myös siitä, että aiheesta onkin syytä puhua. Mitä ilmeisemmin me kannamme kansana yhteistä salaisuutta, pahaa josta kukaan ei puhu ja jota kaikki pelkäävät. Turhaan, sanoisin nyt. Mitä enemmän olen tästä puhunut, julkisesti netissä tai varovasti kaverille kuiskaten, sitä enemmän löydän kanssakulkijoita. Masennus, ahdistus, raivokohtaukset, syömishäiriöt - näitä kaikkia tuntuu olevan ihan joka nurkan takana kun vähän kaivaa. 

Niin uskomattoman monta tarinaa kuultuani alan oikeasti uskoa, että mielen särkyminen ei ole ihmisen mitta tai merkki heikkoudesta, se on paskaa tuuria siinä missä influenssakin. Paitsi että masennusta vastaan ei ole rokotusta. Olisi kyllä mahtavaa, jos me kaikki suhtautuisimme mielenterveyden ongelmiin juuri sellaisina kuin ne ovat, terveysongelmina. Ruumiin vieraina aineina, joihin on lääkkeitä. Ehkä silloin olisi helpompaa todeta, että kas, mulla näyttäisi olevan ongelmia mielenterveyden kanssa, haenpa hoitoa. Hoitoa saisi ajoissa, tarpeeksi ja oikein. Eikä vasta sitten kun mielen syöpä on ehtinyt levitä identiteettiin asti ja on jo vaikea nähdä mikä on minua ja mikä tautia.


Mulla on asiat juuri nyt tosi hyvin. Olen hakenut apua ja saanut sitä. Olen puhunut loputtomiin sekä ammattilaisten että läheisten kanssa, purkanut omaa elämään palasiin ja miettinyt mikä kohta kuormittaa. Olen minä niitä lääkkeitäkin syönyt, vaikken vielä kaikkia tarjottuja. Olen vähentänyt kuormittavia tekijöitä, sekä positiivisia että negatiivisia. Löytänyt rakenteellisia ongelmia ja pienempiä oireita. Mulla on vielä matkaa samanlaiseen itseni hoitamiseen, jonka Mustaa valkoisella -blogin Limppu on hienosti löytänyt, mutta olen hyvin liikkeellä. Haasteena on tämän hengen ylläpitäminen, ettei sorru siihen onnen tunteeseen että jes, nyt on kaikki takana ja voi taas painaa täysiä kaasua. Oleellista lienee ymmärtää, ettei mun enää koskaan pidä painaa kaasua. Lekottelen mieluummin just siinä vauhdissa, joka itsestään tulee.

Vaikka vertaistuki on ihan mahtavaa, tästä ei ole tulossa masennusblogi. Valeäiti on minulle iso terapian väline. Joskus tänne on parasta purkaa tunteet syvällisesti, joskus tarvitsen tänne itseäni varten iloisia kuvia ja huonoa läppää. Kaikkea tätä on edelleen luvassa, joten hypätkää kyytiin ja kertokaa jatkossakin myös omat ajatuksenne, se on tässä hommassa ihan parasta!

Yhden jutun haluan vielä sanoa tähän maratontekstiin. Tavatkaa ystäviänne kasvotusten, kysykää mitä niille kuuluu ja kuunnelkaa tarkkaan. Kertokaa myös rehellisesti, miten teillä menee. Luodaan ilmapiiri, jossa on ok sanoa että itseasiassa juuri nyt olen kyllä tosi väsynyt. Yleensä se toinen vastaa että niin minäkin.

No en minä!

Voi hyvänen aika. En tiedä, miten kiittäisin siitä kaikesta tuesta ja palautteiden vyörystä, mi...