Mukavan näköinen pieni pubi kauniin Vanhan Rauman torin vieressä, ihan paraatipaikalla. Sisällä baaritiski ja leppoisa tunnelma, jota rikkovat tietysti ne oranssina huutavat kyltit “WC asiakkaille ilmainen, ohikulkijoille 2€, maksu etukäteen kassalla!!!” Kutsuvaa. Osta jotain tai mene pois.

Sama retoriikka toistuu suomalaisessa kaupanteossa myös vessojen ulkopuolella autokaupasta kiinteistönvälitykseen ja vaatekauppaan. On “renkaanpotkijoita”, “listanpotkijoita”, “ohikulkijoita” ja niitä “ei ne kuitenkaan mitään osta” tyyppejä, jotka kehtaavat tulla liikkeeseesi “vain katsomaan, kiitos”. Tässä veroparatiisissamme rahan tekeminen ei ole ihan helppoa, joten ymmärrän tuskan. Mutta tuo tuska on lyhytnäköinen. Vessailmiö kuvastaa Suomessa usein nähtävää myyntifunnelin pahinta ongelmaa. Meille on olemassa ostava asiakas ja sitten ne muut. Ei ole potentiaalisia asiakkaita, prospekteja, suosittelijoita tai tarjontaa kehittäviä palautteen jättäjiä.

Jokainen vessassakävijä on arvokas. He kulkevat tilan läpi, kohtaavat henkilökunnan ja muut asiakkaat, vaistoavat kuppilan tunnelman ja luovat muistijäljen itselleen. Jos he eivät tällä kertaa olekaan kaljavalmiudessa, he saattavat hyvinkin seuraavalla kerralla muistaa sen hauskan kuppilan, jossa oli kiva viba. Saattavat jopa kertoa siitä ystävilleen, tai oikein hyvän markkinoinnin avulla käyntinsä aikana huomata että itse asiassa yksi huurteinen maistuisi just nyt. Entä se kahden euron vessan maksava asiakas? Hänelle jää muistijälki vähän takakireästä paikasta, jossa säännöt ovat supertiukat. Hän todennäköisesti siirtää mielessään maksun arvoksi ja pettyy, kun vessa ei ole kahden euron käynnin arvoinen vaan oikeastaan vähän sotkuinenkin. Hänet voi tulevaisuudessa olla vaikea saada takaisin ostamaan sitä kuuden euron kaljaa.

Jos minulla olisi käynyt niin hyvä tsägä, että vuokraisin toimitilaa ihan torin kupeesta, ottaisin tilanteesta kaiken irti. Sisustaisin vessan niin överisti, että siitä itsessään tulisi Instagram-hitti. Iskisin vessakopin seinään kustannustehokkaat, mutta sillä hetkellä kaiken huomion saavat julisteet, jotka muistuttavat asiakasta yhtäkkisestä janosta. Kysyisin digitaalisella näytöllä vessan ovella, mikä seuraavista oluista on suosikkisi tai minkä pitäisi olla valikoimissamme ja optimoisin sen avulla tarjontaani ja tilauksiani. Katsoisin silmiin jokaista sisään tulevaa ja toivottaisin tervetulleeksi, kysyisin vielä ehkä jälkikäteen oliko vessan siisteystaso riittävä ja toivottaisin tervetulleeksi uudestaan. Pissalle tai bisselle, kummin vain. Kumpikin on minulle arvokasta, liiketoimintaa edistävää toimintaa.

Asiakas saisi ensisijaisen tarpeensa hoidettua ja voisi löytää seuraavan piilevän tarpeensa. Minä saisin pienellä kustannuksella paljon kohdennettua näkyvyyttä ja ovipumpun laulamaan. Torilla seisovat ihmiset huomaisivat, että tuollahan käy kaikki, mennään mekin katsomaan mikä siellä on. Jono toimii aina, oli se sitten vessa- tai tiskijono.

Millä saataisiin suomalaiset kauppiaat arvostamaan jokaista ohikulkijaa, tuntematta katkeruutta siitä, ettei juuri tämä katselija ostanutkaan mitään? Miten saataisiin näkemään koko funneli ja investoimaan markkinointiin, oli se sitten vessan ovessa tai Instagramissa? Kiinnostumaan mittaamisesta ja brändin rakentamisesta? Vinkit ja keinot tervetulleita!

Kirjoittaja on kesälomaileva digihörhö joka ei voi olla murehtimatta sitä kuinka Suomen markkinointi menee vessanpytystä alas.

*****

Huomisen arkeen paluun kunniaksi, tämä oli vilkaisu duuniminään: Kirjoitus on alunperin julkaistu omassa LinkedIn profiilissani 28.7.2016.

Mukavan näköinen pieni pubi kauniin Vanhan Rauman torin vieressä, ihan paraatipaikalla. Sisällä b...











Kyllä se vaan kuulkaa oli hieno asia se tyhjä takapenkki, ei siitä pääse mihinkään. Neljä päivää ja kolme yötä olivat ehkä tämän loman parhaat (vaikka lasten kanssa on tietty ihanaa ja muut disclaimerit). Tehtiin Insinöörin kanssa ihan kahden kesken rundi Lahdesta Seinäjoelle, sieltä hetken mielijohteesta pysähdys Lähiömutsi-Hannen vanhempien upealle mansikkatilalle ja siitä suunnitellusti Vaasaan, Vaasasta uneliaan ihanaan Kristiinankaupunkiin ja vielä lopulta Yyterin kautta Raumalle meininkiä ihmettelemään.

Vaikka suunnitelmissa oli vain ja ainoastaan kiertää nuo paikkakunnat, eikä yhtäkään varsinaista tekemistä, tuntuu että ehdittiin tehdä paljon. Tehtiin kaislaveneitä, shopautushulluttelua, retkiä uimarannoille, yhtäkkisiä kaljapysähdyksiä ja vauvoja. No ei, lol. Parasta oli se mikä aina ennenkin - "vain olemisen" sietämätön keveys. Juteltiin ja oltiin vain. Vaikka nuo kaksi ipanaa jo todella helpossa iässä olevatkin (ja hauskaa seuraa!), on aivan sairaan vapauttavaa jättää lounas syömättä ja korvata se oluella, tai mennä ravintolaan vasta puoli yhdeksältä illalla, tai mennä sittenkin pyörillä jonnekin ja vain lojua uimarannalla pari tuntia. Pötköttää hotellissa Myytinmurtajien parissa. Tai ihan vaan olla yhtään kuulematta yhtäkään vastalausetta.

Ennen kaikkea se kaiken kattava kiireen tuntu puuttui. Arki on ihan kivaa ja ei me mitään kolmea työtä tehdä, mutta kaikki tavallinen vie silti aikaa ja jokainen hetki on tavalla tai toisella suunniteltu. Normiarjessa ei voi todeta että oho, kello on neljä, ja alkaa vasta sitten laiskasti miettiä ruokaa. 

Jos kahden kesken matkustaminen on siistiä, vielä enemmän suosittelen kotimaassa tehtyjä roadtripejä. Ihan hetki sitten (vuonna 2008) tehtiin samanlainen rykäys Itä-Suomeen, seuraavana vuorossa siis pohjoinen. Erityisesti näin PKS kasvatille tekee mokoma erittäin hyvää. Näkee vähän niitä kehäteitä pidemmälle ja huomaa, että Suomi on täynnä aivan valtavan sydämellisiä, vieraanvaraisia ja hauskoja ihmisiä. 

Kiitos kaikille vastaantulleille, kiitos sääjumalille, kiitos hyvin palvelleelle autolle, kiitos Insinöörille...kiitos #Roadtrip2016, olit meille hyvä! 


Kyllä se vaan kuulkaa oli hieno asia se tyhjä takapenkki, ei siitä ...

Suomessa harkitaan otettavaksi käyttöön anonyymia huumeiden testauspistettä. Siellä kuka tahansa voisi tulla anonyymisti ja vailla tuomitsemista testaamaan, mitä juuri ostamassaan napissa oikeasti on, ja päättää sitten uskaltaako sillä täräyttää vinttinsä pimeäksi vai ei.

Piinkova bisnesnainen kun olen, kävin heti miettimään, voisiko ideaa jatkojalostaa. Ajatuksen ytimessähän on nimettömyys ja sen mukana tuoma häpeävapaatakuu sekä tuomitsemattomuus. Niin että voisiko samanlaisen tehdä vanhemmuuteen?


Jos laittaisinkin pystyyn Vanhemmuustestin. Siinä vanhemman ja lapsen sormesta otettaisiin ihan pieni tippa verta ja heitä observoidaan hetki silmämääräisesti. Näiden jälkeen voitaisiin ihan anonyymisti päätellä, miten vanhemmuushommat sujuu. Testi selvitettäisi kerralla vanhemmuuden suurimmat kysymykset:

1. Yleistilanne: Onko lapsi todella jo pilalla.
2. Tottelevaisuus: keskimääräinen käskyjen ja kieltojen määrä ennen toivottua toimintaa (huom: mukana testiesineitä, mm. pussi vaahtokarkkeja ja juokseva vesiletku)
2. Moraali: Lapsen käsitys oikeasta ja väärästä asteikolla "Pyydän anteeksi sekaannusta" --- "Niin mut se oli mulla eka niin saan lyödä sitä lapiolla päähän" (huom: mukana ikätasoitus)
3. Vaiheet: Onko koettu uhma itseasiassa kovin paha asteikolla Lempeää taistoa --- Vittumainen diktaattori
4. Lapsen yleinen terveys: murtuneet luut, arpeutuneet ihon kohdat, jäljellä olevat vatsataudit ja tuleeko niitä saamarin täitä
5. Vanhemmuuden johdonmukaisuus: asteikkona SuperNanny ---- Random raivogeneraattori
6. Kielteiset tunteet, eli Hirviön kokokuinka pahasti lähtee lapasesta ja pitäiskö asialle oikeasti tehdä jotain
7. Kiintymyssuhteen vahvuus: tuleeko siitä hyvä puoliso vai tunnevammainen narsisti
8. Lusikkatesti: kuinka monta lusikallista päivittäin tarjotusta ravinnosta itseasiassa menee sisään, imeytyy ja auttaa lasta kasvamaan (oikeaan suuntaan)
9. Parisuhteen tila: asteikkona Tää oli tässä --- Olemme entistä vahvempi tiimi
10. Itsenäisyys: Valmius töihin / päiväkotiin menemiseen
+ BONUS, Pohjatyöt: Ennuste, minkä ikäisenä ja kuinka monella tuhannella eurolla lapsi tulee purkamaan lapsuutensa traumoja psykiatrin sohvalla (500 euron tarkkuudella)

Testin hinta olisi 69,90€ ja yllämainittujen kohtien selvityksen lisäksi mukaan saisi todistuksen, jossa oma vanhemmuus arvioidaan kouluasteikoilla ja asetetaan kaikkien pisteellä käyneiden kesken sijaluvulle. Loppuisi sitten kertaheitolla se vertailu kun olisi ihan mustaa valkoisella.

Ostaisitko?

Suomessa harkitaan otettavaksi käyttöön anonyymia huumeiden testauspistettä . Siellä kuka tahansa vo...

Lähdimme juuri ajamaan Kristiinankaupungista kohti Yyterin santaa ja Rauman suojeltuja puutaloja. Olo on epätodellinen ja sydän vähän murtunut. Sillä pieni Kristiinankaupunki on varmasti aivan yhtä ihana kuin kohta nähtävä Rauma, tai eteläinen kilpailijansa Porvoo. Mutta tämä asukkaidensa suojelema kaupunki kuolee hiljaa. Vielä vuonna 1985 täällä asui 9000 ihmistä, tänä päivänä luku on jo hieman alle 7000. Kuolevan kaupungin tunnusmerkit henkilöityvät siihenkin mukavaan nuoreen naiseen, joka oli eilen työvuorossa tarjoilemassa meille ruokaa ja tänään möi meille kaupungin tavaratalossa (keskimääräisen Etolan kokoinen pieni putiikki) rantapyyhkeet. Töitä ei ole, nuoria ei ole, eli kahviloita, putiikkeja ja menomestoja ei ole. Mutta se mitä täällä on, on ihan käsittämätön idylli.






Kristiinankaupunki on järjettömän kaunis. Vanhoja, erittäin hyväkuntoisia puutaloja heiluu silmäkarkkina jokaisen kadun jokaisella reunalla, kirkot ovat uskomattoman punaisia sinistä taivasta vasten. Täällä Mamman kaltaiset puutalorakastajat kyllä pissii housuihinsa silkasta innosta. Talojen lisäksi kaduilla ei ole ketään tai mitään. En ole koskaan ollut näin hiljaisessa paikassa, kirjaimellisesti. Minkä tahansa postikorttikadun keskellä seistessä ympäriltä kuuluu vain lintujen ja tuulen ääni omien askeleiden rinnalla. Tämä on todella harvinaista, ja aika ihanaa. Syke rinnassa tasaantuu talo kerrallaan katuja pitkin astellessa. Satunnaisesti hiljaisuutta rikkoo jokin auto matkalla jonnekin (pois, oletan), perunabisneksen traktori tai ne kaksi viritettyä mopoa, jotka veti yksinään pillurallia ympäri keskustan kymmentä korttelia. Fiilis on kuin kävelisi keskellä Truman’s Show -leffaa: kaikki on kaunista ja täydellistä, ja samalla täysin lavastetun oloista. Odotin jatkuvasti näkeväni yhtäkkiä kamerapuomin ja ohjaajan. Olisin kysynyt joltain, onko tämä ihan oikea paikka, mutta missään ei näkynyt ketään jolta kysyä.







Majapaikkamme Krepelinin respa oli sen omistajan kotona. Majatalon pitäminen on heille ainoa mahdollinen elinkeino. “Jotain täytyy keksiä”, kertoi mukava isä, joka varmaankin toivoo poikiensa jatkavan bisnestä (90€ / yö ja pyörät lainaan ilmaiseksi). Vessassa en kehdannut pyyhkiä käsiäni, kun pyyhkeiden nimikylteistä löytyi vain Esko, Harri, Äiti ja Isä. Olin tietoisesti katsomatta, mitä lääkkeitä talossa syödään. Siinä ne oli pöydällä hammasharjojen vieressä. Täällä saa olla kirjaimellisesti kuin kotonaan ja ihan yhtä lämpimästi ihmiset ottavat vierailijat vastaan. Kaikkialta kuitenkin huokuu se ettei tänne tulla ulkopuolelta, turistille ei ole hirveästi tarjolla. 






Mitä ne turistit täällä tekisivätkään. Vaikka kaupunki itsessään on toki nähtävyys, varsinaista tekemistä ei juurikaan ole. Täällä ei ole kymmenittäin kauppoja, vain haalistuneet Petrifun mainokset kertovat menneiden vuosien loistosta. Yli kolme vuosikymmentä palvellut Kenkäkauppa Pihlaja on kyllä niin hieno, että sinne tullaan kuulemma Seinäjoelta asti. Ostimme kolmet Adidakset pelastamisen nimissä. Ruokaan tuhlaaminen on vielä vaikeampaa. Emme löytäneet yhtäkään viiden jälkeen auki olevaa kahvilaa, ja ravintoloita on neljä, joista yksi palvelee vain lounasaikaan ja yksi on pikapizzeria. Illalla istuimme kauniissa Jungmanissa (jossa oli muuten todella hyvät pizzat) ja puistelimme päitämme surullisina. Heinäkuun 26. päivä ja täällä on lisäksemme kaksi ruokailevaa seuruetta. Me jätimme taloon 67,50€ (2 pizzaa, 2 jälkiruokaa ja pullo viiniä), muut eivät varmastikaan paljon enempää. Nopeasti laskettuna paikka ei voi millään tuottaa palkkaa edes niille kahdelle hajamieliselle tarjoilijalle, jotka arvatenkin miettivät jatkuvasti miten päästä johonkin suurempaan kiinni.

Elämä täällä on varmastikin idyllisen hidasta, siksi kaupunki onkin “Cittaslow". Lapsia on kahden koululuokallisen verran, eli kavereita riittää ja vanhemmat vahtii, mutta toisaalta voi mennä kaupungin toiselle laidalle teininä vaihtamaan identiteettiään gootista hoppariksi. Perheen elättäjät tekevät töitään (jos niitä on), käyvät kaupassa ja menevät takaisin sinne unelmakotiinsa tekemään ruokaa. Jokaisella on mahis asua vaikka alla näkyvässä talossa, joka täällä pääkaupunkiseudulla on pelkkä start-upin hajuinen unelma. Täältä meidän unelmatalon saisi hintaan 98.000€. Tarkistin, hetkellisessä Kristiinahuumassani, samalla kun pohdimme mitä töitä täällä voisi tehdä, jotta kaupunki säilyisi ja kasvaisi.  




En oikein tiedä mitä sanoa. Jotenkin haluaisin houkuttaa teidät kaikki sinne laittamaan rahaa kaupungille, jotta se saa jatkossakin pysyä hengissä. Mutta kun niitä rahareikiä on vähän vaikea löytää. Turismi ei välttämättä olekaan ratkaisu tälle kaunottarelle, mutta jotain pitäisi keksiä. Sitä odotellessa, tulkaa te tänne kauniina kesäpäivänä ottamaan pieni hijlaisuuden retriitti. Kristiinankaupungin torimyyjät erittäin maukkaine mansikoineen odottavat jo teitä! 



Lähdimme juuri ajamaan Kristiinankaupungista kohti Yyterin santaa ja Rauman suojeltuja puutaloja. Ol...


Tämä tässä on erityisen kaunis suomalainen maisema, jota ihailee kaksi erityisen iloista ihmistä. Ko. auto on juuri aloittanut neljä päivää kestävän roadtripin, jossa parasta on ehkä tyhjä takapenkki. Lapset leikkivät serkkujen kanssa Mukkilan täyshoidossa sillä aikaa kun me syödään karkkia keskellä päivää, kiroillaan (minä) ja jutellaan aikuisten juttuja. Virallisena suuntana meillä on Asuntomessut, Vaasa, Kristiinankaupunki, Rauma ja välissä vielä Yyteri. Epävirallisesti suuntana on Vapaus. 





Ajetaan pitkiä pätkiä, ilman kitinää. Kuunnellaan radiosta Nyytit-klassikkoa ja mitä tahansa muuta kuin Robinia tai Risto Räppääjää eikä leikitä yhtäkään autopeliä. Kenellekään ei tule paha olo. Mukana on kivoja mutta epäkäytännöllisiä vaatteita, bikinit, kirja, tietokone ja aviomies. 

Kyltin mukaan mentiin äsken Helvetinportin ohi, mutta sanoisin kyllä että tässä ollaan ihan taivaallisiin paikkoihin matkalla. 

Roadtriiiiip!



Tämä tässä on erityisen kaunis suomalainen maisema, jota ihailee kaksi erityisen iloista ihmistä. Ko...