lauantai 18. lokakuuta 2014

Kenkämania

11 kommenttia:
Yksi kärkikohteita inhokki-listallani on lasten kenkien ostaminen. Jokaisen parin kohdalla on tehtävä sata tarkistusta: onko koko nyt oikea vai kohta hyvä, onko kenkä liian lämmin, liian kastuva tai liian kevyt? Onko se helvetin ruma ja / tai törkeän kallis?

Yhden lapsen vuoden aikana tarvitsema kenkämäärä on ihan järjetön. Tarvitaan lämmintä talvikenkää, vähän vähemmän kuumaa talvikenkää, vettä pitävää syyskenkää (ja yleensä sama homma keväällä uudessa koossa), kesällä tennaria ja ehkä jotain sandaalia, lähes koko vuodeksi kumppareita ja päälle vielä mahdollisesti hienostelukenkiä juhliin ja kaupunkitouhuiluun. Varovaisesti laskien, yksi lapsi saattaa tarvita kuudet parit vuoden aikana. Pahimmillaan 12, jos halutaan erottaa hiekkalaatikkokengät ja normaalikäytön. Plus sisätossut. Plus se järjeton kasvuvauhti. Ykkösen ensimmäinen kenkä oli kokoa 19, tänään ostettiin kymmenen kokoa isompia. Vaikka muutama koko on sentään mennyt armollisesti kasvupyrähdyksillä ohi, on yhteen laskettu kulutettujan kenkien määrä varmaan jo ihan liian monta kymmentä.

Että sitä minä vain, että kuinkahan hitokseen paljon rahaa on neljän vuoden aikana ollut kiinni tuon pienen ihmisen liikkumisessa? Entäs sitten kun noita jalallisia onkin kaksi?

Pelkän Ykkösen kohdalla homma oli vielä jokseenkin hanskassa. Isovanhemmat osti innostuneena vaaleanpunaisia karvakenkiä ja serkulta jäi välillä sopivia Kuomia perinnöksi.

Sitten tuli Kakkonen, tuo Punavuoren oma Big Foot. Sillä on tällä hetkellä numeroa pienempi jalka kuin Ykkösellä, puolentoista vuoden ikäerolla. Ja serkun kanssa koot menee tietysti ristiin. Ykkösellekään ei enää tipu söpöjä kenkiä noin vaan syliin, ja lisäksi sillä on piru vie omia mielipiteitä. Hienot ja kalliit kengät voi mennä suoraan varastoon jos neiti ei ole itse mukana hyväksymässä hankintapäätöstä.

Tämä kaikki kauhuskenaario päässämme havahduimme perjantaina tilanteeseen, jossa lähetimme lapset (vähän pienissä) kesätennareissa nollakelissä päiväkotiin.

Ostoslista oli jäätävä, tarvittiin ainakin:
  • 2 x "NYT-kengät": Koon 27-28 ja 28-29 Gore-lenkkarit tai vastaavat tarhahirvitykset, joissa vähän vuorta. 
  • 2 x "kaupunkikengät": katseen ja kylmyyden kestävät kengät muuhun kuin ulkoleikkeihin. Tänään päälle puetut Kuomat ei ihan vastanneet tätä. 


Prisma-saalis. Kuvasta puuttuu yhdet pakolliset "Lentsikka-kengät". 

Nämä nyt ainakin. Aiemmin oli jo hommattu / saatu lainaan kummallekin nuo edellämainitut Kuomat ja koon 26 kumpparit jostain syystä vielä just ja just mahtui kummallekin.

Kyse oli siis kaikkiaan 6-8 kenkäparia hankkimisesta yhtä talvikautta varten. Heikotus. Lisäsimme siis tämän päivän vaatimuslistan maksimissaan 50€ hinta.
Syksyn kaunein päivä vietettiin meidän osaltamme kauppakeskuksen raikkaassa ilmassa. Siinä kävi lopulta aika hyvin. FB:n kierrätysryhmässä joku myi juuri lähdön hetkellä juuri sopivan kokoiset Gore-hirviöt Ykköselle käytettyinä kympillä ja loput löytyi Prismasta piiiitkän penkomisen ja miettimisen jälkeen. Insinöörillä menee kuulemma tällä hetkellä pisteitä silmissä. Minä lähinnä mietin miten kauniit kengät olisi voinut itselleni tolla 200€:lla ostaa. 



Kakkosen näkemys meidän kenkätarpeista. 


Lapset rakkaat, voisitteko hetkeksi lopettaa sen kasvamisen? 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Miksi häslääminen kannattaa

Ei kommentteja:
Vielä siitä jatkuvasta to do -listasta sananen. Sillä nimittäin luki muutama viikko sitten "lasten talvi- ja syyskengät!!" ja sitten siellä luki "muista tsekata Hullarit!!". Paha vain että Hullareiden aikaan olin siellä Puolassa, rentona ja huolettomana ja ah niin vapaana kuin A.E.L. konsanaan. En todella herännyt kuudelta sikäläistä aikaa Superfittejä haalimaan.

Insinööri veti tässä kohtaa isot bonukset: hän kävi fyysisesti, lasten kanssa (!) siellä Hullareilla ja osti kenkiä. Ongelma tuli siinä että se soitti konsultoivan soiton minulle ja mietittiin yhdessä niitä tennarihommia. Mutta kun en jaksanut miettiä, niin vastaus oli että osta nyt vaan ne kovan pakkasen saappaat. Kai, en edes muista enää tarkkaan kun ei sillä hetkellä kiinnostanut.

No, joskus niitä to do -listoja voisi noudattaa. Sillä tänään tarhaan lähti nollakelissa kaksi pientä lasta pienissä kesätennareissaan.

Huomenna on edessä kallis pakko-ostosreissu.


torstai 16. lokakuuta 2014

Kahden kerroksen väkeä

8 kommenttia:
Vuosi sitten googletin "voiko kolmivuotiaan laittaa kerrossänkyyn nukkumaan". Tuomio oli muistaakseni että vasta neljävuotias olisi sopiva, mutta päätin silti että screw them, me halutaan enemmän tilaa lastenhuoneeseen. 

Saapui arki, ja vähän kaikenlaista. Jäi tekemättä. Kunnes lähdin sille kuuluisalla Puolan-matkalle, jonka aikana Insinööri sai ilmeisesti tylsyyden innoittamana aika monta asiaa ikuiselta to do -listalta pyyhittyä. Isoimpana asiana sen kerrossängyn. 

Ja kas - eihän se niin vaikeaa ollutkaan! Keskiviikkona se tilattiin, tiistaina se tuli. Se koottiin yhden Insinöörin, kahden lapsen ja muutaman kaljan voimin (sillä aikaa kun minä höntsäilin muualla) saman iltana ja lapset siirtyi sinne riehumaan nukkumaan saman tien. Tänään möin vanhan pinnasängyn pois ja kannoin Ykkösen ison tytön sängyn olkkariin. Lopuksi käänsin kerrossängyn lastenhuoneessa oikealle paikalleen. Nyt meillä on kerrossänky, vähän enemmän Lebensraumia ja virallisesti kaksi tosi isoa lasta. 

Kerrossänky näyttää tältä: 

Kuva ja sänky: Veken kaluste

Siellä lastenhuoneessa kuulostaa iltaisin tältä: 

"kikakikakika!" 
"hihihihihi!!" 
"haluu alakeltaan! (tarkoittaa: yläkertaan)" 
"kolin-kolin-kolin" 
"kakkonen ota tää pupu!"

Olohuoneessa puolestaan kuulostaa tältä: 

"nyt kumpikin pää tyynyyn niin kuin olisi jo!" 
"Kakkonen, ei mitään kiipeilyjä! Takaisin sänkyyn!" 
"Kello on hei kohta jo kymmenen!" 

"...olikohan tää huonoin idea ikinä?"


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Täyttä elämää

41 kommenttia:
Yksi asia minua kismittää lapsiperhe-elämässä. Juu juu, monikin asia. Toki esim ne norovirukset, enterot ja perus kihomatojen pelko perseessä (kirjaimellisesti), sekä se ettei päänahkaa voi enää ikinä kutittaa viattomasti. Nekin vähän kismittää. Mutta ne nyt on sitä mitä on, peruskamaa.

Mutta mikä harmittaa ihan oikeasti, mitä ihan ehdottomasti eniten kaipaan Ajasta Ennen Lapsia? Se ei ole univelan normaali maksuaika, eikä edes tissit. Se on höntsäilyaika. Että voi vain olla, eikä tarvitse suunnitella joka helvetin minuuttia. Että ihan joka päivässä ei olisi ensin kymmentä työkiirettä ja -aikataulua, ja sitten joka päivä, yhtä armottomasti, 16.09 on lähdettävä tarhalle. Tarhalta on suoriuduttava kotiin ajassa ennen nälkäkiukkuja. Sitten on aika paljon "pitäisi" asioita. Pitäisi tehdä ruokaa, siivota jäljet, urheilla, vaihtaa kuulumiset, halia, lohduttaa, potattaa, vaatettaa, jne jne jne. Pyörä pyörii eikä valmista tule ikinä.

Kävin viime viikolla Puolassa työmatkalla. Tai työlomaksi sitä kai pitäisi kutsua. Sillä oli aivan käsittämättömän ihanaa karsia omasta arjesta ne kodinhoidon pyöritykset ja perheelle annettu aika. (Anteeksi vain). Tuntui että aikaa oli aivan järjettömästi! Sai valita, meneekö toimistolle yhdeksäksi vai kymmeneksi. Sai valita, mihin asti siellä jaksoi istua (tai vaikka jatkaa vielä hotellilla!). Sai valita meneekö lenkille vai kävisikö vähän kaupoilla. Ja sitten ehti vielä syömäänkin, ja nukkuakin sai.

Samaan aikaan lapseton työkaveri hajoili. Kun on niin paljon kaikkea, että hänen täytyy vähän saada levätäkin välillä. Ensin vähän nauratti, sitten tarkastelin itseäni hänen silmillään.

Se jysähti tajuntaan. Minä en juuri ikinä lepää. Henkisesti. Päivissäni ei tällä hetkellä ole juuri joustovaraa. Ei se kai ole (aina) mitenkään älyttömän kiireinen, enkä joudu esimerkiksi luopumaan yöunistani. Ja otan paljon chillistikin, laiska ihminen kun olen. Mutta yksikään rento hetki ei voi venyä juuri niin pitkään kuin oikeasti haluaisi. Ei voi lukea spontaanisti lehtiä puolta tuntia illalla. Ei voi lysähtää sohvalle kello 17 ja löntystää siitä hampaiden pesulle klo 23 (onneksi). Jokainen pienikin höntsäystauko loppuu vähintäänkin erotuomarointiin, veren pyyhkimiseen, puuron keittämiseen tai astianpesukoneen täyttämiseen. Ja jos jotain yllämainituista ei tee, korttitalo huojuu seuraavan päivän osalta. Loppuu maitolasit kesken.

Hereilläoloaika on yksinkertaisesti täynnä. Ikään kuin pääni sisällä olisi kalenteri, joka välkehtii toistensa päälle menevistä, erivärisistä merkinnöoistä. Juuri nyt olemme hetkessä "se tunti kun lapset melkein nukkuu ja itse nukahdat ihan just". Se on periaatteessa nk. vapaa-aikaa, mutta ollaanpa rehellisiä: tässä pätkässä valitaan joka päivä siivotaanko vähän kaaosta seuraavan päivän kalenterimerkintöjä helpottaakseen, syödäänkö iltapaa, katotaanko telkkaria, urheillaanko, painitaanko Insinöörin kanssa sohvalla, kirjoitetaanko blogia, hoidetaanko ne viisitoista pankki- / kela- /neuvola-asiaa vai luetaanko kirjaa, pahimmillaan ammatti- sellaista. Ei kuulosta kovin vapaalta ajalta, vaan yhdeltä huonosti aikatauluteltua kalenterimerkinnältä.

Eikä nyt olla edes niissä hiton ruuhkavuosissa, niissä joissa juostaan kolmiin koristreeneihin ja viisiin lätkätreeneihin vielä omien kuvitteellisten harrastusten ja ystävien näkemisen lisäksi. Miten ihmeessä silloin selvitään hengissä, tai edes järjissään? Yksi vastaus olisi varmaankin se, että lopettaa tuon ikuisen "pitäisi" listan ja ottaisi vaan väkisin vähän rennommin. Haistattaisi kukkaset päivällisajoille ja lähtisi lasten kanssa kaupungille pööpöilemään just silloin kun huvittaa.

Mutta kun on tarpeeksi monta kertaa kantanut huutavia spagettijalkoja katuja pitkin kotiin liian myöhään venyneen iltatoimen takia, tajuaa seurata sitä omaa kalenteriaan.

Vai ei kai se ole vain minä? Onko muilla samaa tuskaa?

Nimim. Suorittaja -83.


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Syksy antaa taas parastaan

10 kommenttia:
Minä olen aika nopea. Liian nopea. Sellainen energinen touhottaja, joka ei millään ehdi tarkkailla miten kynsilakka kuivuu, sillä sormilla olisi jo jotain parempaa tekemistä. Kahdeksan vuotta rauhallisen Insinöörin kanssa on tartuttanut kuitenkin minuunkin ripauksen havainnointia. Ehdin ehkä jo huomata, miltä rakennukset ympärilläni näyttävät, ihmetellä miten erikoinen ovenkahva raskaassa viraston ovessa olikaan.

Joskus yllätän itseni. Niin kuin tänään, kun saavuin hammaslääkäriltä. Oli kulunut alle tunti siitä kun lähdin kotoa, ja yhtäkkiä ajelin pitkin Meilahtea, viimeinenkin viisaudenhammas irrotettuna. Pienestä sokista huolimatta, tai ehkä siitä johtuen, huomasin kadun nimen mukaisten jalavien olevan uskomattoman keltaisia. Puunrungot hohtivat mustina keltaisen meren sisältä.

Palasin mielessäni ajassa neljä vuotta ja kaksi päivää taaksepäin. Tämähän on deja vu: olen ennenkin ollut auton etupenkillä keskellä yllättävää, outoa ja uutta tilannetta. Hieman peloissani, keltaisen lehtimeren tyynnyttämänä.

Sillä kerralla istuin pelkääjän paikalla ja odotin pitkän odotuksen päättymistä. Kiristävien, tukahduttavien kipuaaltojen välissä sain katsottua ylös, Mäkelänrinteen kadun keskelle. Puujonot ja -rivit hehkuivat niin mieleenpainuvan keltaisina, että muistan siitä matkasta edelleenkin supistuksia vahvemmin puiden värit ja onnellisen ajatuksen siitä, että tyttäreni syntyy keskelle kauneinta ruskaa.

Ja täällä sinä nyt olet, jo nelivuotias. Hehkut keltaisia puitakin kauniimpana syksyn lapsena, uteliaana ja tutkivana, rauhallisesti havannoivana prinsessana. Olet iso, olet ihana, olet rakas.



lauantai 4. lokakuuta 2014

Lauantai on uusi perjantai

Ei kommentteja:
Miten huikean onnellinen voikaan ihminen olla lauantaiaamuna. Se herää vähän myöhemmin, sai ehkä jopa levättyä liian kiireisen viikon jäljiltä. Sitten se hassuttelee ihan yhtä hyvin levänneiden ja siten myös yhtä huikean onnellisten lasten kanssa. Sängyssä pötkötellään just niin pitkään kunnes joku jaksaa mennä tekemään aamiasta. 

Se lukee viikon lehtiä, vastaa lasten ihmeellisiin kysymyksiin, nassuttaa likaisessa tukassaan ja yöppäreissään maittavaa leipää ja on vaan. 


Sitten tulee tietysti kyllä se hetken positiivisten ongelmien vyöry, se kun tuntuu että tänään on se päivä kun teen kaiken mitä en viikolla ehtinyt. Pötkötän ja vain olen, urheilen, siivoan, näen kavereita, shoppailen, käyn siellä jalkahoidossa, kirjoitan blogia, nautin perheestä ja hoidan ehkä pari rästihommaa. Matonkin saan varmaan juuri tänään raahattua pesulaan ja kesäkamppeet vintille. 


Että ehkä se sitten hetkeksi masentuu kun tajuaa että kyseessä on kuitenkin vain yksi vapaa lauantai, ei kokonainen viikko. 

Mutta sitten se voi laittaa Haloo Helsingin soimaan täysillä, heittää vaikka yhden lapsen reppuselkään ja tanssia sen kanssa samalla täyttyä kurkkua "beibeä" huutaen. Se toinen, Norsua leikkivä lapsi voi räkättää mukana ja taas kaikki on maailmassa hyvää. 

Sitä on lauantain taika. Kun kaikki on mahdollista ja kaikkea ehtii tehdä. Muka. 

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kaksi maailmaani

15 kommenttia:
Yksi syy siihen, miksi perheellisenä uratykkinä on aika mukava olla.

Tänään oli nuttura melko hiton tiukalla. Istuin, siis seisoin, kymmenen tuntia Enterprise Mobility -teemaisessa seminaarissa. Siellä minä, neljä muuta naista ja 126 pukuun pukeutunutta IT-äijää palloiltiin ja speed deittailtiin keskenämme. (Sivumennen sanottuna, pukeuduin tietysti glitter-henkiseen kynähaameeseen ja korkkareihin. Olin yleensä samanaikaisesti palaverini hyvännäköisin. Ja pisin.) 

Juttelin, hymyilin, kättelin, vakuutin, kyselin, mukailin, haastoin, väittelin - möin - kahdeksantoista vartin palaveria. Kahdeksantoista. Päänsärky, joka on ollut tiukka osa elämääni taas kahdeksan yhtäjaksoista päivää, alkoi kai kello 8.40.

Mitään ei suoranaisesti myyty, mutta päivä oli ihan hyvä. Olo oli niin hyvä kuin itsensä myyneellä glitterhameella nyt voi olla. Istuin taksiin päätäni pidellen, lonkat ja pohkeet lepoa huudellen. Päätä särki jo niin paljon, että koko oikea silmän alue oli kosketusarka. Luin viimeisillä voimilla meilit ja mietin, miten paljon maailma on kaatunut yhdestä tekemättömästä työpäivästä. Aika paljon.

Sitten tuli pahin virhe. Luin tuloksen Siitä Isosta Tarjouksesta, jota työstin illat ja henkisesti yöt männä viikolla. "Valintamme ei kohdistunut teihin".

Ei käy kieltäminen, just sillä hetkellä vitutti aika paljon. Että tämäkin vielä, VMP. Vielä joku päivä teen työtä jolla on tarkoitusta.

Kotona sain aikaiseksi tasan seuraavaa: hame ja korkkarit pois, tukka auki, verkkarit jalkaan, lattialle pötköttämään ja iPad laulamaan. Lapset oli tyytyväisiä ja minä levossa. Hetken keräiltyäni aloin kammeta itseäni ylös ja sanoin lapsille että menen tekemään iltapuurot.

Kakkosen videolobotomia päättyi hetkellisesti, kun se kääntyi katsomaan minua, tarttui kädestä ja sanoi lempeän päättäväisesti "äiti älä mene".

Aivan. Teenhän minä työtä, jolla on tarkoitus.