sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Käypä tänne, ei ne pelkää

Ei kommentteja:


Siskoni on minua viisi vuotta vanhempi, veli kolme. Luontaisena seurauksena minulta on riistetty kaikki lapsuuden viattomuus pari vuotta etuajassa. Olen katsonut Silkkiä&Luoteja (Lorenzo!) aaaaaivan liian nuorena salaa takkahuoneessa, vetänyt siideriä hävyttömässä iässä ja joulupukista minulle on kerrottu likainen totuus varmaan reilusti alle kouluiän. En muista koko jannusta oikein mitään muuta kuin sen hetken kun tunsin itseni tosi tyhmäksi. Kun opin että olen uskonut johonkin hölmöön, mihin muut ei vuosiin olleet uskoneet.

Muistan tasan yhden joulun, jolloin joulupukki (Naapurin Masa? Serkkujen isä?) kävi kylässä. Siinä se istui, siskon ja veljen huoneen edessä, ja yritti saada minua syliinsä istumaan. Pah, sanoin minä ja pakenin äitini jalkojen turvaan. Sain siltä muistaakseni jonkun valkoisen koiran. Ei lohduttanut. Kammottavan pelottava tyyppi, johon ei saanut edes uskoa. Varmaan siksikin mietin tässä taannoin, mitä tehdä tämän asian suhteen omien lapsien kanssa, ja päädyin naruttamaan niitä tonttuineen kaikkineen.




Tänä vuonna meidän joulu oli vähän aikaisin reissujen takia. Kokoonnuimme jo nyt lauantaina vanhempieni kotiin. Katselin yli kolmekymmentä vuotta vanhoja käpykoristeita, jonkun meistä tekemää karseaa pahvitonttua, niitä samoja Julia-karkkeja ja kuusenkoristeita ja mietin, että olenkohan ihan hullu. Että traumatisoin lapseni ihan tietoisesti.

Varttia ennen h-hetkeä aloin vähän lämmitellä. Että mitäs jos se joulupukki tuleekin tänne? Oletteko nähneet ikkunasta yhtään tonttua?  Alle minuutissa oli ikkunat klähmätty kahdeksan pienen käpälän voimin. "Mä näin tontun!" "Tuolla menee poro!". Kummasti jopa se Serkkupoika, joka mukamas jo tietää asioiden oikean laidan, oli juonessa mukana.


Yhtäkkiä pihalla vilahti ihan oikeasti punainen nuttu. Sydän hyppäsi kurkkuun, minulla. Lapset sinkosi etuovelle niin kuin siellä olisi jaossa ilmaista karkkia ilmapallojen sisällä. Siellä ne väijyi, paskahalvauksen partaalla, mutta niin täpinöissä että glittersukkikset tärisi.

Alakerrasta alkoi kuulu mutinaa. Voimistuvaa juttelua, tuttujen lasten nimien huutelua. Apua, kuka tuolla on, omassa päässä käväisi ennen kuin tajusin jutun juonen. Sieltä se ihan oikeasti tuli, partoineen kaikkineen, huopatossut hiljaa natisevassa portaikossa tömisten, punainen nuttu vuoden ensimmäistä keikkaa varten puhtaaksi pestynä. Jutteli meidän lasten kuulumisia niin kuin tietäisi niistä ihan kaiken.

Ja voi kuulkaa, kyllä nämä oli parhaat sata euroa vähään aikaan. Puoli tuntia se siinä istui, sen saman huoneen edessä kuin 27 vuotta sitten. Kyseli, miten Kakkosen jalka jaksaa nyt kipsin jälkeen ja mihin se Ykkönen olikaan lähdössä matkalle. Sillä aikaa kun minun kynteni porautuivat sohvan käsinojaan, nämä pienet silkohapset seisoivat ryhdikkäästi pukin vieressä, lauloivat sille useita joululaluja (ja vähän Robinia), vastailivat reippaasti kysymyksiin ja hakivat ne tuhat lahjaansa ihan itse. Yksi jopa meni syliin. Ja Ugi myös.



Kaiken sen hässäkän, tavarakiiman ja jännityksen keskeltä Ykköselle taisi syntyä aika paljon äitinsä muistikuvia vahvempia jälkiä. Se kyseli vielä kotona että miten se Pukki sitten meille pääsee, kun meillä ei ole takkaa. Kä-sit-tä-mät-tö-män siistiä oli myöskin se, että Pukki oli tiennyt että hänen oma huulipunansa (=huulirasva, toim huom) oli rikki ja toi uuden tilalle. Entä miten se mahtoikaan tietää meistä niin paljon? Minä hyrisin onnesta tyytyväisenä. Että tälläista se varmaan oli. Niille isommille.

Täytyy vielä mainita, että toki Kakkonenkin oli aika otettu, mutta hänelle tässä joulussa oli vielä yksi Pukkiakin kirkkaampi tähti. Robin.



Ja ihan oma mankka, josta "nimenilaiset" voi kuunnella vaikka viisi kertaa peräkkäin, kunnes on oman esityksen aika.

Tämä tehdään muuten uusiksi vielä monta kertaa. Minkähän ikäiselle on jo pakko kertoa totuus?

perjantai 19. joulukuuta 2014

Sitä lasten filosofiaa.

Ei kommentteja:
"Äiti mä en tykkää tästä puurosta."

"Miksi et?"

"En tykkää siltä, se maistuu pahalta." 

"No mutta onko se liian makeaa, kirpeää..?"

"Se on liian pahaa."

Aika tyhjentävää. 

Automaattinen lomaviesti

2 kommenttia:
Tämä syksy on ollut aika HC, siis kar-C. Hommaa pukkaa joka suunnasta, monesta eri roolista. Välillä juoksen asiakkaalle myymään meidän loistopalveluita, välillä istun asiakkaalla tuoteomistajan roolissa, välillä teen uusia tarjouksia ja aivan liian harvoin muistan vieläpä hoivata sitä omaa tiimiä. Kirjaan matkalaskuja, vien joululahjoja, suunnittelen istumajärjestystä ja hoidan katastrofeja.

Eikä tämä tuleva fuusio suoranaisesti vähennä työtaakkaa. Kaikenlaista palaveria pukkaa, ja jokaiseen haluaisin osallistua. Kalenterissa on naurettavan usein triplabuukkauksia. Tämä kaikki on oikeastaan ihan ok, pysyn vielä hengissä. Jonkin verran joutuu tekemään iltaisin töitä, mutta pääsääntöisesti homma pysyy kasassa*.

Yksi paha kaveri tässä välissä on päässyt hiipimään mukaan: sähköpostiväijy. Se pirulainen on muuttanut minun koko työtapani normaalista työstämisen ja palaveroinnin vaihtelusta pelkkään tulipalomoodiin. Väijyn. Sähköpostia. Puhelinta. Flowdockia. Näistä kaikista pukkasi tässä jossain vaiheessa niin hullulla vauhdilla punaista notificaatiopalluraa, että opin hallitsemaan koko päivääni näiden kautta.

Tänään oli sellainen harvinainen päivä, että olisin saanut työrauhaa tehdä hommia. En tehnyt niitä. Tuijotin sitä saamarin meiliboksia. Vastasin alle viiden sekunnin jokaiseen pyyntöön ja kysymykseen. Ettei ne vaan taas kasaantuisi. Odotin, milloin seuraava kyssäri tulee. Ja olin vähän pettynyt kun ei tullut. Mitä nyt teen?

Illalla heräsin omaan turmiooni: Olen oman sähköpostini ja sen vielä hirveämmän serkun, Flowdockin vanki. On tehtävä jotain. Tässä viinilasin äärellä asiaa miettiessäni keksin hyvän idean! Voisin laittaa heti ensi viikosta alkaen automaattisen vastauksen päälle, joka selventää miksi en enää vastaa alta minuutin:

"Hei, kiitos viestistäsi! 
Luen meilini vain kerran päivässä, viinilasin kanssa. Jos asiasi on kiireellinen, soita. Kollegalleni. Itse olen kiinni Instagramissa. Olethan kärsivällinen: jos en vastaa viestiisi muutaman työpäivän sisällä, se johtuu siitä että oletan asiasi olleen täysin turha ja ongelman rauenneen jo itsestään tai muiden ylisuorittajien toimesta. En ole vastaamassa. Jos viestisi sisältää nk. nihkeitä nakkeja, siirrän sen suoraan roskakoriin. Tai kollegalle. Voit oikeastaan laittaa sen suoraan hänelle. Muistatha myös mainita otsikossa erikseen, jos viestisi sisältää kissavideoita, vauvahuumoria tai Putin-aiheisia GIFejä. Priorisoin yllämainittuja. 

Olen tavoitettavissa henkilökohtaisesti silloin kun satut minut näkemään, katson sinua silmiin ja hymyilen. Voit toki aina laittaa minulle sähköpostia niin palaan heti asiaan!

Joulurauhaa."


*...onhan tässä tietysti nämä hartiat, jotka eivät enää salli leuan nostamista ylös, mutta se nyt on mitätön pieni juttu, jonka loma saa hoitaa kuntoon. Uskon että kaksi vuorokauden lentomatkustuspäivää tekee vain hyvää rungolle ja rangalle.