perjantai 19. syyskuuta 2014

Yötankkaus

7 kommenttia:
Halusin vain tulla kertomaan teille, ja erityisesti sinulle Kakkonen, että nyt olet taas aika ihana. Heräsit äsken vähän itkemään ja kysyit minun perääni. Ojensit kädet pitkästä aikaa ilmaan sylin merkeissä. Takerruit minuun taas niin kuin ihan hetki sitten pienempänä, melkein vauvana. Tulit viereen nukkumaan ja käperryit ihan kainaloon. 

Ja nythän on niin ettei säälittävä äitisi saa enää unta. Pysyttelen hereillä ja ihastelen pieniä piirteitäsi. Levollisia kasvoja, joista on pois päivän mutrut. Pehmeitä kiharoita, jotka kutittelevat naamaani kaivautuessasi yhä lähemmäs, ihan kiinni, jatkuvaan kosketukseen. Käteni alla lepäävää hengittelevää mahaa ja pulleita käsiä, jotka ovat unen rauhasta pehmeinä, eivätkä jännity pyristellessään pois, eteenpäin, ylöspäin, itse

Huomenna heräät varmaankin iloisen yllättyneenä siitä että elämäsi naiset ovat kummallekin puolellasi. Ja sitten lähdet taas touhuamaan itsenäisesti, apua kaipaamatta. 

Se on ihan ok. Saat itsenäistyä. Nyt kun taas muistan, että on minullakin vielä aika suuri rooli tässä. 

Hyvää yötä pieni tuhinakaksikkoni. 

torstai 18. syyskuuta 2014

Väärin kaadettu appelsiinimehu ja muita vääryyksiä

18 kommenttia:
Vähän olen päättänyt, etten enää avaudu näistä jutuista täällä, koska kyseessä on hauraat, yksityiset persoonat, jotka voivat vaikka joskus lukea tätä. Mutta nyt alkaa olla vähän ohuella. Kun se uhma. 

Todettakaan, että jos rakas Kakkonen joskus tätä luet (sitten kun olet se rakastettu ja rakastava karisma, joksi uskon sinun kasvavan), tämä on kaikki täysin normaalia ja todistaa vain vahvaa luonnettasi. Ja nyt, laita seuraavat jutut visusti korvasi taakse omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen. 

Järkähtämättä aaseja.

Veljeni huomautti täällä matkalla ystävällisesti kulmaansa kohottaen, että "saako Kakkonen aina kaiken mitä haluaa?". Närkästyneenä totesin heti että ei tietenkään. Sitten tajusin, että itseasiassa taivun aika monelle mutkalle sen edestä, että hänen ylhäisyytensä pysyisi tyytyväisenä, edes hetken. Ja jotenkin vasta silloin huomasin, että samalla kuninkaallisella on itseasiassa aika keskiraskas uhma menossa. 

Tämä rakas pallero, Persoona, on nyt kaksi vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksän päivää vanha. Siis aivan kukkeimmassa uhmaiässä. Pitäisi ymmärtää siis, ja jaksaa, mutta on se välillä aika pirun vaikeaa. 

Esimerkiksi tänään, kun aamu alkoi viiden minuutin itkukonsertilla, joka syntyi siitä selkeästä syystä, että hänen appelsiinimehuunsa kaadettiin myös vettä. Tai kaikilla niillä kerroilla, kun hän ei saanut kokonaista ihanmitävaan, vaan vain palasen siitä (vaikkapa leivästä, lehmästä tai litran vesipullosta). Tai tänään kun yritin ystävällisesti korjata, että kävelevä karvakasa, jonka päällä hän istui, oli itseasiassa hevonen, eikä aati. 

Ennen niin iloinen, hymyilevä, naurava, kikattava ja kujeileva pieni mies on ilmeisesti vaihdettu vahingossa. Tilalla on kinasteleva, etuileva, lyövä, nipistelevä, karjuva, murjottava, kiukutteleva, italiaisittain lakkoileva ja kaikin muin tavoin täydellinen mielensä pahoittaja. Onhan tätä ollut ilmoilla about tasan siitä hetkestä asti, kun hän täytti kaksi, mutta täällä reissussa väsymys, innostus, ikävä tai rutiinien puute on saannut hommat aivan uusille leveleille. I'm talking Super Nanny -shit. 

Ensimmäistä kertaa olen miettinyt, olenko riittävä vanhempana. Saanko kasvatettua tästä temperamentista ihanan, varman, vahvan ja persoonallisen ihmisen, vai onko tuloksena kukkoileva öykkäri?

On hän toki hetkittäin (pääosin? useimmiten? En ole varma) edelleen se oma ihana aurinkoni, jonka ympärillä minun maailmani tai sydämeni pyörii. Se ihana kiharapää, joka haluaa syliin halamaan, antaa ison pusun poskelle ja innostuu lentokoneista niin että ohikulkijoitakin naurattaa. Hetkittäin se on taas jotain ihan muuta, johon en aina keksi keinoja. 

Välillä auttaa syli, välillä hassuttelu, välillä harhautus ja välillä vesi. Uimassa mahdollisuudet hyväntuulisuuteen ovat keskimääräistä korkeammat (toki sielläkin voi äiti-ihminen mokata esim auttamalla liian ison aallon yli. Auttaminen ylipäänsä: iso NO NO), joten voitte arvata että vietämme vedessä aika paljon aikaa. 

Ja välillä ei auta mikään. Silloin tekisi äidinkin vähän mieli itkeä. Kertokaahan nyt muut, mitä olen unohtanut antaa? Annan aikaa. Annan valita. Annan selkeät rajat. Annan välillä periksi. Annan välillä  koko höpötyksen olla. Annan anteeksi. Annan koko sydämeni. 

Milloin alan taas saada näiden vastineeksi pusuja?




tiistai 16. syyskuuta 2014

Lomalla ei ole aina ihanaa

4 kommenttia:
Ensin olin kai ihan oikeasti vähän pettynyt. Bikinit ei tuntuneet järjettömän ihanalta luksukselta, vaan melkeinpä jo liian nähdyiltä, ihan vasta päättyneen kesän perusvaatteilta. "Lapsiperhehotelli" oli juuri sitä - liikaa lapsia, liikaa ruotsalaisia. Käsittämättömät määrät hyllyvää valkoista lihaan ja karkuun juoksevaa UV-pukua.  Kyllähän meitä kaikkia tietysti väsytti. Saavuimme perille aika myöhään ja sitä oli edeltänyt aikamoiset matkan rasitteet. Ensimmäinen yökin meni kolmeen pekkaan parisängyssä kääntyillessä, kumpikin lapsi kerran lattialle tömähtäen.


Veden mukana saapui stressi. Istuin altaan reunalla ja katselin lähes voimattomana, miten Ykkönen lipui jättialtaassa yhä kauemmaksi, ja Kakkonen veteli toisessa päässä onnessaan käsipohjaa aina tasaisin väliajoin vettä haukaten. Ykkönen hävisi kerran näkyvistä moneksi minuutiksi (löytyi ison altaan luota) ja Kakkonen oli minuutin välein pinnan alla. Mieleen meinasi hiipiä kauheita ajatuksia: eihän tästä tule mitään. Mieluummin olisin kotona. Mikä loma tämä tälläinen on?

Vielä toisenkin päivän aikana tuijotin uskomattoman turkoosia vettä synkkiä miettien. Hirveästi hommaa yksin. Pitäisi töitäkin tehdä. Eikä tämä rusketuskaan kuitenkaan kestä. Rahat loppuu ja univelka kasvaa. Sitäpaitsi, kuka kehtaa edes ajatella tälläisiä kun on selvästi etuoikeutettu, paratiisissa? Istuin keskellä kauneinta näkymää, ihanassa lämmössä, kirja kädessä ja mietin etten osaa nauttia tästä kunnolla.





Josssain aamulenkin, yhden uuden uimarenkaan ja Bamseklubin välimaastossa se sitten kuitenkin kaivautui esiin: lomafiilis. Monen yön ja erittäin monen altaassa vietetyn tunnin jälkeen mieli osasi vihdoin hellittää huolesta, stressistä ja lievästä syyllisyydestä (kuka nyt näin heti kesäloman jälkeen lomailee muka) ja heitti vapaalle. Aloin rentoutua.

Nyt voin sanoa rehellisesti tämän, jota kaikki lomailijalta odottavat: tämä on ihanaa. Aamulla pieni lenkki, aamiainen huoneessa ja heti ulos. Rannalle ja uima-altaalle, vuorotellen ja vaikka yhtäaikaa jos mahdollista. Lapset uivat, uivat ja uivat. Niiden loman tavoitteena näyttäisi olevan pysyä jatkuvasti märkänä. Jos ei altaassa niin heti perään oman huoneiston kylpyammeessa. Jossain vaiheessa päivää heitetään naamaan vähän pizzaa tai jotain muuta epäterveellisen helppoa, sitten uidaan lisää. Viiniä ja kaljaa juodaan just silloin kun niitä tekee mieli. Kukaan meistä ei käytä kenkiä ja itselläni taitaa olla kaksi vaatekertaa käytettyinä, lisäksi tietysti ne ihanat bikinit.




Kirja on kohta loppu ja työtehtävät pulkassa. Rusketusrajat syvenee ja maha turpoaa. Vesi on niin turkoosia, etten aina malta vahtia lapsia kun tuijotan vain sitä. Se ei ole vain turkoosia, se on monen eri sinisen sävyistä, yhtä jatkuvaa liukuvärjäystä. Ja lämmintä, sellaista johon jopa Mummi uskaltautui mukaan leikkimään.



Ja ne lapset, voi hyvänen aika miten kivaa niillä on. Ne kikattaa lasten altaassa, kiljuu riemusta meren aalloissa, ihmettelee kaloja hotellin alla ja ihmisten jalkojen ympärillä ja juoksee ympäri hotellin alueita kuin mitkäkin paikan omistajat. Pääosin ilman housuja. Vähintään kerran päivässä ajattelen "voi kun Insinööri olisi näkemässä tämän".

Kaksi kokonaista päivää takana, kolmas pikkuhiljaa päättymässä. Tällä entisellä asennevammaisella on siis vielä kolme ja puoli päivää aikaa nauttia olostaan. Nyt kun sen vihdoin osaan.





sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Parasta aikaa matkalla

2 kommenttia:
Ihan parasta odottaa lentokentällä kolme tuntia sadan muun kärsimättömän lapsiperheen kanssa. Hoitaa kymmeniä ihmisiä takaisin tiskille kun virkailija on ensin ohjeistanut ne (me) väärään jonoon. Juosta jo housuihinsa pissanneen kanssa vessaan sen pikkuveljen ja viiden eri kassin kanssa. Antaa lapsille neljän euron croissant jaettavaksi ja syödä itse kynsiä kun ei pysty sulattaa noita hintoja. 


Ihan parasta jonottaa yhden pissahätäisen ja yhden kakkkoslastisen kanssa kahden neliön vessaan, ja hoitaa siellä kolmessa minuutissa kaikki temput viiden muun keltasilmäisen lapsen odottaessa oven takana. Siivota kahdet kaatuneet mehut. Saada lapset nukahtamaan puoli tuntia ennen laskeutumista, melkein keskiyöllä.

Ihan parasta istua epätoivoisessa kasassa aution lentokentän lattialla keskellä yötä, kolmiäänisesti lasten kanssa itkien kun kaikki haluaa syliin ja selkävammainen äiti ei saa edes yhtä kannettua. Huomata että lentokenttäkuljetus olisi sittenkin ollut parempi ja maksaa 60€ tunnin mittaisesta taksimatkasta. Odottaa paskajäykkänä Kakkosen oksennusta ja sydän syrjällään kolaria ja sen kohtalokkaita seurauksia, kun Ykkönen joutui tavallisiin vöihin. 

Ihan parasta herätä huomenna palmujen suihkiessa meidän huoneiston vieressä, tässä samassa 28 asteen lämmössä ja mennä suoraan uima-altaalle. Ehkä Nutella -voikkarin kautta. 

So worth it. 

tiistai 9. syyskuuta 2014

Heti perään yksi juttu

4 kommenttia:
Niin siitä perheen ja työn yhdistämisestä. Tosielämän tilanne juuri nyt:

Koneella auki viimeistelyssä 70.000€ tarjous, seuraava odottaa käsittelyyn pääsyä. Aikaa näille kahdelle tämä päivä, siis 2,5h ennen tarhahakua.

Onneksi on työrauha, koska ainoa kollega nukkuu päiväunia pienessä sängyssään.

Aivastin. 

Voi saatana.

Nyt ei voi kuin kirjoittaa hitaasti, olla naksuttelematta hiirtä ja toivoa että toi kääntyilevä pieni peppu päättäisi vielä nukkua.

Ymmärtääköhän asiakas, jos tarjous on vähän keskeneräinen kun jouduin äkillisiin junaradan rakennushommiin?



Kuva: Insta @Valeaiti

maanantai 8. syyskuuta 2014

Työn alla

53 kommenttia:
Näin, nyt on hommat työn alla. Blogi muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Erinäköiseksi vain pikkuhiljaa, koska nyt kello on liikaa ja Blogger on syvältä. Katsotaan johtaako osoitteenkin muutokseen. Sisältömuutos alkaa n y t, ainakin pääni sisällä jos ei muuta.

On aika mennä eteenpäin. Kiitos teille kaikista kommenteista, hurjan kiva kuulla että haluatte lukea "mitä vain" (suosikkini oli ehkä Salkkareiden referointi :D), joten sitä tulee. Ihan mitä vaan.

Valeäiti on ollut alusta asti perheblogi. Vähän vahingossa, ja ainakin vahvasti jämähtäen. Kakkajutut lähti niin hyvin liikkeelle, etten oikein osannut olla muutakaan. Äitiyden vaikeista tunteista oli lohdullista ja helppoa kirjoittaa, hauskat jutut muuttui jo tapahtuessaan vielä hauskemmiksi ja auttoivat selviämään taas yhdestä katastrofista. Mutta nyt alkaa muusat loppua. Ei ole vaikeita tunteita, ainakaan sellaisia jotka jotenkin yllättäisi. Hauskat tapahtumat ovat jotenkin lähempänä, enemmän lasten persooniin liittyviä, eikä niistä jokaisesta siksi enää halua kirjoittaa tännekään. Mitä siis jää jäljelle?

Yhteiskunnallista minusta ei vieläkään saa, olen aivan liian tietämätön ja toisaalta provosoivasti kirjoittava siihen. Menisin vain pauhaamaan jotain sellaista, josta joku olisi sitten samaa mieltä, ilman mitään järkeviä pohjasyitä.

Lifestyle ei myöskään ole mitenkään mahdollinen suunta. Vaikka olenkin jossain määrin esteetikko (ja blogin aiempi ilme sekä tämänhetkinen remonttiolotila syö siksi naista), olen aivan liian epävarma ulkoisista asioista puhuakseni niistä. Epämuodikkaasti valittu hame ja liian huonokuntoiset kengät hävettäisi liikaa. Noloa sekin, että se hävettäisi. Mutta silti, sisustus-, vaate- tai musiikkijutut jääkööt salaisuudeksi, jonka paljastan päivittäin palasina livemaailmalle parasta toivoen.

Jäljelle jää se yksi asia, josta olen ylpeä ja jossa tunnen oloni kotoisaksi. Paikoitellen olen tässä alueella enemmän itseni kuin äitinä. Työt.

Ei tästä työblogi tule, missään nimessä. Mutta nyt alan raottaa sitä verhoa, jonka olen tarkoituksella jättänyt roikkumaan. Syy on ihan naurettava, ja siksi pakottava puheenaihe: olen jotenkin vähän häpeillyt ammattiani. Äitijuttuja kirjoittava vertaistuki ei jotenkin minun päässäni saisi kertoa että on hyvässä ammatissa, menestyvä ja hyvä työssään (tämäkin lause oli vaikea kirjoittaa, poistin sen moneen kertaan). Kelatkaa nyt mitä sovinismia ja ennakkoluuloa! Oletan, etten saisi olla uratykki, koska minua kiinnostaa myös perhe-elämä. Vaikka todellisuudessa saan kummastakin valtavasti voimaa. Äitiys tukee johtajuutta ja vahva ura onnellista perhe-elämää.

Ehkä se tästä lähtee. Jos nyt tässä kerron ja listaan sen mitä teen, ehkä sen liittäminen osaksi ajatuksia, juttuja ja pohdintoja on luontevampaa. Lesoilematta, vähättelemättä, häpeilemättä ja huijarisyndroomaa vältellen - tätä minä teen arkisin (ja joskus vähän viikonloppuisin, koska tärkeän-työn-fiilis):

  • Olen koulutukseltani KTM. Luin 161 opintoviikkoa viidessä erittäin railakkaassa opiskeluvuodessa, mennen aika pitkälti sieltä missä rima on matalin. Paitsi Gradussa, koska kirjoittaminen.
  • Menin suoraan valmistumiseni jälkeen neljän partnerin perustamaan uuteen konsultointiyritykseen juniorikonsultiksi. Konsultoimme isoja Suomalaisia yrityksiä siinä, mitä ns. digitaalinen transformaatio tarkoittaa (lue: verkkokauppa ja -palvelut. Ne oli silloin uusia). Superkiinnostavia projekteja.
  • Paahdoin neljä vuotta täyttä häkää, laskin business caseja, suunnittelin palveluita, vedin strategiaprojekteja, möin, neuvottelin, väitin vastaan ja annoin mielipiteitäni vailla suurempaa totuutta. Erityisesti jälkimmäistä. Raskasta, rakasta aikaa jota aina välillä vieläkin kaipaan.
  • Firma kasvoi 100+ hengen organisaatioksi. Mukaan tuli teknologiatekeminen, tahtoo sanoa koodaus.
  • Jäin äitiyslomalle pelko perseessä. Tähän se ura varmaan loppui. 
  • Jäin vahingossa uudestaan äitiyslomalle. 
  • Tulin takaisin, päätin ottaa rennosti. Sama titteli ja samat haasteet kiitos. 
  • Puolen vuoden sisällä paloi käämit - haluan jotain uutta. 
  • Ja tällä hetkellä, noin 1,5v töihin paluun jälkeen, olen ylennyt toimitusjohtajan alle. Olen pienosakas. Istun neljän hengen johtoryhmässä (tietysti kaikki muut miehiä). Vastaan "mobiliteetti" -tarjoomasta, ja vedän 12 hengen design tiimiä. Tiimissä on strategisia konsultteja, analyytikkoja, palvelumuotoilijoita, UX suunnittelijoita, fronttidevaajia. Taitavia, ihania ihmisiä. Vastuullani on näiden ihmisten työllistäminen, myynnin kasvattaminen ja ylipäänsä koko firman bisneksen parantaminen entisestään. Rajusti. 
  • Oikeaksi työkseni puhun. Paljon. Ohjeistan muita, pohdin kollegan kera, keskustelen asiakkaiden kanssa, myyn meitä ja itseäni. Kuuntelenkin, aina joskus. Soitan aina yhtä vaikeita myyntipuheluita, tapaan uusia ihmisiä ja kättelen vaikka kuinka isoja herroja aina hymyissä suin ja pelkäämättä. Kyselen, haastan, perustelen ja mietin ääneen. Useimmiten teen näistä myös hyvän esityksen, jossa minulle oleellista on ylläripylläri toimiva tarina ja kauniit, asiaa eteenpäin vievät kuvat. 
  • Olen aika hyvä. Teen paljon väärin, ja usein olen puhtaasti laiska, mutta pohjimmiltani olen positiivista energiaa tuova voima, joka osaa purkaa vaikeat haasteet selkeiksi etenemissuunnitemiksi. 
  • Mutta yksityiskohtia en jaksa. Onko sillä nyt väliä, tuleeko hinnaksi 30k vai 130k, kunhan nyt tehdään näin karkeasti sanottuna "tämä". 

Kylläpäs tämä nyt tuntuu vähän dorkalta. Että onko siitä nyt tarpeen koko maailmalle kailottaa. Kai sitä sitten on. Kun tälläinen olen minä. Minkähänlainen olet sinä?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sunnuntaiangstit

44 kommenttia:
Tässä on ehkä tunnustettava itselleen, että sitä on sittenkin sellaista lievästi hankalaa sorttia. Mikään normaali, rutinoitunut arki ei tunnu riittävän, vaan elämässä pitäisi olla aina jotain uutta, jännittävää, kehittävää. Lisäksi siinä jossain uudessa pitäisi olla heti hyvä ja sen pitäisi kehittää minua jotenkin parempaan. Nyt kun tämän kunnianhimon yhdistää siihen jatkuvan uudistumisen tarpeeseen, huomataan että tämän tyypin historiasta löytyy aloitettuja ja keskeytettyjä harrastuksia kymmeniä. On pesäpalloa, kickboxingia, ratsastusta, balettia, partiota, uimakoulua, pianotunteja, laulutunteja, hip hopia, juoksukoulua, tanssiryhmää, punttisalia, spinningiä, valokuvaamista, sisustamista, koripalloa, bloggaamista...Vain kaksi viimeistä tuntuvat palaavan elämään aina pienen suvantoajan jälkeen. 

Ja nyt nekään ei riitä. Koriksen rinnalle kaipaan jotain toista, urheiluun ja hyvinvointiin ilon kautta vievää lajia. Blogi se vasta onkin jatkuvasti heimokokouksen aiheena: jatkoon vai pois saarelta? Uusi tuleminen vai jotain kokonaan muuta? Lopettaa vai ottaa vaan lungisti? Viimeiseen en oikein tahdo pystyä. Minua vaivaa pitkät tauot, väkisin kirjoitetut (ja siten huonot) tekstit, surkeat tai kokonaan puuttuvat kuvat, vähäinen osallistuminen blogiyhteisöön ylipäänsä ja niin, kyllä mua häiritsee että lukijamäärät on puolittuneet sitä mukaa kun päivittämistahti on hiipunut. 

Tämäkin teksti kyrsii: se poukkoilee enkä osaa päättää mikä on ydinviesti. Teitä paikoittainen huono laatu ei ehkä haittaa niin paljon kuin minua, mutta kyllä minä tälle silti enemmän ja parempaa haluaisin antaa. Takana on kuitenkin pitkähkö ja paikoitellen hieno työ upouuden blogin kasvattajana ja oman kirjoittajaminän löytäjänä. 

Isoin ongelma on kai se, ettei minulla ole enää kovin usein tarvetta kirjoittaa vanhemmuudesta ja sen tuomista iloista ja haasteista. Sitä kuitenkin luulen teidän kaipaavan. Onko se edes totta? Vai oletteko kasvaneet mukana, siirtyneet itsekin työelämään ja takaisin siihen persoonaan, joka on paljon muutakin kuin äiti?

Moni on neuvonut vaihtamaan aihepiiriä, kirjoittamaan itselleen. Niin kai haluankin tehdä. Kirjoittaa siitä että olen naisjohtaja IT-alalla, siitä että pidän matkustelusta tai siitä että olen surkea ostamaan vaatteita mutta se on silti mulle tärkeää. Ja siitä urheilusta, koriksen innosta juoksemisen ilon löytymiseen ja salin lopulliseen (?) hylkäämiseen.  Urbaanin naisen elämää, perheen kanssa. Mutta tekisikö sen täällä vai muualla, anonyymisti vai omalla nimellä, suomeksi vai englanniksi? 

Seuraisitteko te mukana, täällä tai muualla, ilman kakkavahinkoja, univelkoja ja uhmakohtauksiakin? Vai paketoinko koko homman ja ryhdyn pöytälaatikkokirjailiksi? Tai odotanko taas vain uutta aaltoa, jolloin homma maistuu ja juttu kulkee?

Ehkä aloitan ulkoasun muokkaamisella ja uuden tietokoneen kuolaamisella. Jos vaikka uudet lelut toisi taas uutta intoa. Pitäisiköhän samalla käydä ostamassa myös uudet salivermeet?

[End of poorly written text.]