Olen miettinyt viime aikoina paljon energiaa, sellaista ihmisistä lähtevää energiaa. Miksi toisten kanssa vietetty aika vie enemmän kuin antaa, miksi joidenkin seurasta poistuu täynnä uutta valoa ja iloa?

Karismaksi tai valovoimaksi sitä usein kutsutaan. Joku ihminen on kaikkien mielestä niin hienoa seuraa tai upea esiintyjä, että hänellä kaikkien mielestä "on karismaa". Karismasta on usein sellainen harhaluulo, että sitä joko on tai ei. Että heti synnytyksen jälkeen lapset upotetaan satunnaisessa järjestyksessä ekstro- ja introverttisäiliöihin ja joillekin onnekkaille sirotellaan vielä karismapölyä päälle.



Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän uskon siihen, että omaa valoaan, sitä karismaa, voi tietoisesti ohjata parempaan suuntaan. Eeva Kolukin kirjoitti hienosti Uudessa Muusassa: 

Meistä kuka tahansa voi olla valovoimainen, kunhan vain on läsnä muille ihmisille. Vanha viisaus: on tärkeämpää olla kiinnostunut kuin kiinnostava.
Minkähänlainen olen itse? Tasainen mörökölli vai lisää energiaa pumppaava valoilmiö? Varmaan jotain siltä väliltä, päivästä, univajeesta ja vaatteiden mukavuudesta riippuen. Joinain päivinä en saa itseäni millään keskusteluihin mukaan ja ajatukseni karkailevat kännykkään, kellonaikaan tai ruokakauppaan. Toisina saatan olla täyden kympin life coach, joka kuuntelee, keskittyy ja palauttaa.

Omaa energiaa on vaikea hallita, mutta ainakin voi toisen tavatessaan pyrkiä keskittymään täysillä siihen toiseen ihmiseen. Siihen riittää se, että päättää kiinnostua. Jos suhtautuu uusiin ja vanhoihinkin tuttavuuksiin ikään kuin tarinoina, selattavina kirjoina, alkaa kiinnostua ihan eri tavalla toisen asioista.

Alat kysellä ja kuunnella, tarinan seuraavaa osaa janoten: Ai, sulla on sellainen uusi idea, vau! Mistä se lähti? Mitä aiot tehdä seuraavaksi?


Tarkkana pitää kuitenkin olla, sillä vain rehellinen lähestyminen toimii. Jos kysymyksesi kumpuavat aidosta uteliaisuudesta, olet vahvoilla. Jos taas tietoisesti yrität olla karismaattinen, vaikutat lähinnä laskelmoivalta kysymystykiltä.

Tänään tapasin niin ihanan energisen ihmisen, etten varmaan kertaakaan ajatellut itseäni. Halusin vain kuulla lisää hänestä ja hänen ajatuksistaan. Kyselin, nyökyttelin ja puhuin myös päälle - koska innostuin. En missään vaiheessa ainakaan miettinyt, mitä mulla on päällä, miten kuivashampootettu tukka tänään toimii tai oliko mulla johonkin kiire tämän jälkeen (toim. huom. oli, onneksi toinen meistä sen tajusi).

Hän oli kiinnostunut minusta, joten minä olin kiinnostunut hänestä. Olin ehkä lopulta itsekin vahingossa valovoimainen.

Tapaaminen oli todella innostava. Ei vain aiheen takia (ja siitä todellakin myöhemmin lisää! Sori) vaan ihmisen takia. Välittömästi kiinnostava, vetoava ihminen, jonka energia tulee tunkemaan minkä tahansa asian menestykseen.

Aikani ihasteltuani äänettä tyypin karismaa, tajusin sanoa sen myös ääneen.

Kuule mä luulen että sä tulet onnistumaan tässä, tai missä tahansa mitä yrität. Sulla on hyvä energia, joka säteilee ympärille lisää energiaa. 
Omat sanani resonoivat päässä vahvasti: tämmöinen kuuluu yrittäjän olla. Olenko minä? 


Kuin kohtalon johdattamana, saman päivän lounaalla käteeni löytyi vuoden vanha Trendi, jossa kolme eri esiintyjää linjasi vinkkejä hyvään läsnäoloon ja sitä kautta valovoimaiseen olemukseen. Otin talteen mielestäni parhaat vinkit.

Kuinka olla parempi keskustelukumppani:

 1. Ole aito. Muista, että kaikki mikä tuntuu sinusta päälleliimatulta on päälleliimattua. Muutkin huomaavat sen. 

2. Älä räplää kännykkää tai tsekkaile kelloa. Muualle vilkuilu kertoo että keskustelu ei ole sinulle tarpeeksi kiinnostavaa.

3. "Jos haluu saada on pakko antaa": kuuntele toista, mutta anna jotain myös itsestäsi. Älä ole kysymystykki.

4. Älä mieti jatkuvasti, miltä sinä näytät ja vaikutat keskustelussa. Hyvän keskustelun tunnistaa siitä, että unohdat itsesi sen aikana.

5. Aina kun päähäsi tulee toisesta jotain hyvää sanottavaa, sano se.

6. Kerro rehellisesti, minkälaisena sinut tänään kohdataan. Jos et ole nukkunut hyvin, kerro se (marmattamatta) - näin toinen saa ikään kuin ohjeet kanssasi juttelemiseen tänään.

Siitä vain toteuttamaan, rohkeasti valoa metsästämään!

Olen miettinyt viime aikoina paljon energiaa, sellaista ihmisistä lähtevää energiaa. Miksi toisten ...



Muistatteko nämä? Mä en muistanut, kunnes ne jostain ruutuvihkojen ja konseptipapereiden kätköistä puskivat tiensä aktiiviseen muistiini eräänä iltana. Ykkönen oli tehnyt meille taas muutaman (kymmenen) itse askarellun yllätyksen ja pyysi muakin yllättämään hänet jollain. 

Se olikin sitten yllätys kerrassaan, kun seuraavan vartin askartelun sijaan googletin a) mikä tämän nimi oli ja b) miten niitä tehdään. Nimi oli Kirppupeli ja ohjeet löytyi täältä, ehkä selkeämpi video täältä. Se on muuten englanniksi paper finger game, mutta eipä tullut mieleen etsiä finger gamea. Onneksi. 



Yllätys sai loistavan vastaanoton! Olimme kaikki miälettömän ylpeitä ja yllättyneitä kun äiti tälläisen osasi vääntää. Puoli tuntia myöhemmin taito oli tietysti jo siirretty tyttärelle ja nyt meillä on 50 kirppupeliä kotona. 

Seuraavana iltana meillä olikin jo jotain muuta. Sitä voisi ehkä kutsua psykologisen sodankäynnin aseeksi. Tai siltä se minusta, ensimmäisestä uhrista, saattoi tuntua. Ykkönen väkersi omassa rauhassaan itse koko homman alusta asti numeroineen ja "ennustuksineen" kaikkineen. Tuli sitten ylpeänä peluuttamaan peliä minulla! Innosta ja ylpeydestä puhkuen odotin, mitä ensimmäinen avaamani siipi kertoisi:


Minä kun vielä valitin, ettei se osaa ilmaista tunteitaan sanallisesti. Ilmeeni ja sen mukana tulleet verisen loukkaantumisen sanat saivat heti Ykkösen iloisena selventämään,  että eiiii tässä sanotaan siis sellaisia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa! Kaikki nää on niin kuin päinvastaisia!

Muista siivistä löytyi seuraavat klassikot:

Olet tyhmä
Senkin peppu
Lällä lällä pieru
Mä en tykkää susta
Olet typerä
Olet kakka. 

Siinä kun hengittelin syvään, viimeisiä kuutta vuotta muistellen ja virheitäni kerraten, tuo rakas iloinen askartelijani kertoi lohdutellen että joukossa on myös yksi kiltti lappu! Joo, tavallaan:


Sovittiin yhdessä että sarkasmi on vaikea taitolaji, jota ei sovi esitellä esimerkiksi eskarissa. Ehkä ei tarvii kotonakaan. 

Mutta oli aika priceless myös Insinöörin ilme kun peluutin sille tämän myöhemmin samana iltana. Lol. 

Ai ja ne ohjeet? Sanot vaan kaikkea päinvastaista niin teho on kova. En aio ostaa sulle ruokaa. En peittele sua. En ota sua syliin jos itkettää. 

Sarkasmi on taitolaji.


Muistatteko nämä? Mä en muistanut, kunnes ne jostain ruutuvihkojen ja konseptipapereiden kä...


Meillä on aina ollut Insinöörin kanssa mielestäni mutkaton suhtautuminen rahaan osana parisuhdettamme. Avasimme yhteisen tilin seurusteltuamme kolme kuukautta. Sille annettiin nimeksi "ruokatili", koska emme halunneet vertailla kauppakuitteja ja kiistellä kumpi on raahannut ruokaa kotiin useammin. Tai kumpi syö enemmän. Otimme yhteisen tilin, joka maksoi kaiken jääkaappiimme päätyvän. Toimi, ei riitoja!

Kymmenen vuoden ajan homma on ollut aina hyvin selvä. Kummallakin on omat tilit ja rahat, mutta meillä on myös se yhteinen ruokatili, johon menee kummaltakin iso könttä joka kuussa. Sieltä maksetaan nyt maitojen lisäksi lasten toppahaalarit, yhteiset lomamatkat, uudet telkkarit ja lukuisat Pikkujätti-käynnit. Jos (ja kun) jossain kuussa menoja on yllättävän paljon, kumpikin laittaa yhtä paljon lisää tilille.

Myös äitiysloman aikana jako oli helppo: meillä oli melkein eurolleen samat palkat ja yhteinen syy tulojen menetykseen. Insinööri tilitti minulle kuukausittain sen verran rahaa, että molempien tulotasosta lähti eurolleen yhtä paljon rahaa. Äärimmäisen tasavertaista siis.

Nyt kaikki on toisin. Ekaa kertaa ikinä tulotasomme on jyrkästi erilainen. Insinööri nauttii edelleen vakaata palkkaa bonuksineen, minä saan silloin tällöin jotain, välillä en ehkä mitään. Ja tällä kertaa syynä ei ole kaksi minuuttia onnea lakanoiden välissä vaan ihan minun oma valintani ottaa ja hypätä, tavoitella jotain suurempaa.

Miten silloin jaetaan talouden rahat? Onkohan tässä edessä ongelma?


Ensimmäinen osa ongelmaa paljastui eilen, kun kävi ilmi että olimme unohtaneet käydä tästä keskustelun. Minä olin ajatellut, että voin mennä hetken vaikka palkatta, koska Insinöörillä on hyvä palkka ja voi sieltä tukea meitä. Insinööri oli ajatellut, että minä voin välillä olla palkatta, koska mulla on kohtuulliset säästöt, joita voin syödä pois.

Aika eri. Toisessa vaihtoehdossa ollaan liemessä yhdessä, toisessa minä maksan yrittäjän vapaudesta. No, rahat puoliksi taas vaan, eikö? Kyllä, mutta entäs jos päädyn viiden vuoden ankaralla työllä kasvattamaan ison yrityksen, josta saan paljon hyvää - mitä jos päädyn tulouttamaan tästä investoinnista vaikka satoja tuhansia euroja? Tilitänkö siitä sitten puolet Insinöörille? Maksaisinko sillä talolainan pois, vaikka Insinööri omistaisi siitä sitten puolet?

Tai entä jos käteen jääkin pyöreä nolla? Kuka siitä on maksanut lunnaat ja millä jakoperiaatteilla?

En tiedä.

Kysymyksiä on sata muutakin: Mistä voisimme karsia, miten verot mahtaa mennä, kuinka paljon pitää tienata että on varaa kampaajaan, montako kuukautta näin voi mennä, onko rahaa mennä lomalle, pitäisiköhän meillä olla avioehto, milloin pitää hakea duuniin jos tämä ei toimi, mikä on mun eläke? 

Hirveän vähän vastauksia toistaiseksi. "Päivä kerrallaan" ei myöskään ole ihan oikea asenne kun tässä pitäisi kerrankin olla vähän kauemmas katsova. Onko teillä siellä valmiita vastauksia tai kokemuksia?

Meillä on aina ollut Insinöörin kanssa mielestäni mutkaton suhtautuminen rahaan osana parisuhdet...