Sisältöyhteistyö: siivous saatu ilmaiseksi bloginäkyvyyttä vastaan

Ei liene kenellekään yllättävää, että me emme varsinaisesti pidä siivouksesta. Vielä vähemmän yllättävää lienee se, ettei sille ole tässä elämäntilanteessa juurikaan aikaa. Joskus yhdeksän vuotta sitten, ensimmäisen yhteisen asuntomme aikaan, meillä oli maanantaisin siivouspäivä. Joka viikko siivottiin kovalla tohinalla: vietiin roskat, imuroitiin, pyyhittiin pölyt, pestiin pinnat ja hinkattiin kaakelit. Nyt koko konsepti vähän naurattaa, ikään kuin meillä ikinä siivottaisiin, saati koko kämppä kerralla, saati kerran viikossa.

Tavallaan hävettää myöntää, mutta nyt me siivotaan ehkä kerran kuussa. Lähinnä ripotellen pestään lattioita ja imuroidaan siinä välissä, ja minä saatan joskus suivaantua sotkusta riittävästi oikein pyyhkiäkseni pölyt. Toisaalta ei hävetä pätkääkään. Me olemme valinneet tämän. Me käytetään se energia ja aika joka arjesta liikenee itsemme hengissä pitämiseen ja lasten halimiseen. Tavaroita siivoan (kiukkuisena) paikalleen monta kertaa viikossa, mutta pölypallot saavat kyllä kasaantua kiinnostavampien asioiden hinnalla.

Koska oma siivoaminen on silloinkin hutaistua kun sitä harvoin tehdään, päätettiin ottaa pitkästä aikaa ammattisiivooja avuksemme kahdesti kuussa. Olemme etsineet sopivaa jo jonkin aikaa, mutta valitettavasti aina on ollut jotain moitittavaa joko hinnassa, palveluprosessissa tai siinä tärkeimmässä - työn jäljessä. Pari viimeistä kokeilukertaa ovat olleet niin katastrofaalisia että meinasin jo luovuttaa. Jos joku siivoaa minuakin huonommin ja sillä menee siihen kolme kertaa se aika mikä minulla, miksi maksaisin siitä? Sitten eteen tuli Freska, ja mahdollisuus tehdä oravannahkakauppaa, siis siivousta bloginäkyvyyttä vastaan. Hommasta sopiessamme varoittelin, että kerron kyllä rehellisesti miten meni, ja jos siivous on yhtä huonoa kuin edellisillä yrittäjillä, laitan homman kuvineen julki.

Voi olla että tämän uhkakuvan edessä meille valittiin kerma kakun päältä, mutta voi veljet, kyllä maistui. Freskan siivooja Saara oli täydellinen, oikea kultakimpale! Jos aiemmin siivouspäivien jälkeen kuljin ympäri kämppää etsien (ja löytäen) laiskasti pyyhittyjä pölyjä ja nostamatta jääneitä tuoleja, nyt hihkuin yllättyneestä onnesta kulkiessani pölyttömässä, tahrattomassa ja huolella hoidetussa kodissa. Saara oli hoitanut hommat todella mallikkaasti. Sen näki jäljestä, mutta myös siivouksen aluksi paikalla ollut Insinööri kertoi illalla hämmästyneenä, miten Saara oli ottanut jääkaapista jokaisen magneetin pois saadakseen oven kunnolla siivottua. Siinä on muuten muutama magneetti siirrettävänä. Koti oli muutenkin kuin hotelliin tulisi: täynnä pieniä yllätyksiä, ilahduttavia yksityiskohtia.




Vihdoin, oi vihdoin, täyttyi se salainen toiveeni. "Että se joku siivoaisi tunnollisemmin kuin mitä minä ikinä jaksan". Peilikaappi oli pesty sisältä, valonkatkaisimet pyyhitty ja jopa se kylppärin lattia, josta me sanoimme ettei sitä kannata hinksuttaa kun se on toivoton tapaus, kiilteli ennen näkemättömien valkoisten saumojensa kanssa. Ja sitten se pieni asia, jolla ei ole periaatteessa mitään väliä, mutta on minulle iso juttu: käytetyt välineet oli lopuksi ripustettu siististi kuivumaan rättipatterin päälle. Ne teistä, jotka ovat myös sisimmiltään frendien Monica, ymmärtävät kun sanon että kyseessä on tämä tunne.

Eipä tarvinnut kertoa blogissa kurjia uutisia, eikä siivota itse siivoojan jälkeen. Napattiin saman tien Saara meille pysyväksi onnen lähteeksi. Tästä maksan erittäin mielelläni sen 94€ kerta (5h siivous kotitalousvähennyksen jälkeen). Freskalla on palveluasenne kohdillaan, ammattitaito vahvaa ja koko homma on konseptoitu hienosti. Arvostan sitäkin pientä nyanssia, että Saaralla oli Freskan t-paita päällä meille tullessaan. Siitä tulee heti sellainen luotettava fiilis, vahva tunne siitä että tämä ihminen tuli tänne ammattilaisena töihin.


Tältä näyttää onnellinen asiakas.
Freskalle siis melkein täysi kymppi! Ainoan pienen miinuksen annan kaikkien siivousfirmojen samasta helmasynnistä: ajankäytön läpinäkyvyydestä. Tuntuu, että jokainen firma käyttää aina arvioidun maksimiajan, eikä minulla ole asiakkaana kykyä arvioida, mitä siinä ajassa tehtiin. Saarakin käytti meidän asuntoomme sen viisi tuntia, jonka Freskan verkkopalvelu antoi arviona. Vaikka jälki oli moitteetonta, enkä sinänsä ole tyytymätön ajankäyttöön, minun tekisi mieli vähän kyseenalaistaa se. Meneekö varsin askeettisesti sisustettuun kolmioon ihan oikeasti viisi tuntia? Onko tapoja saada homma tehtyä nopeammin, voimmeko vaikuttaa asiaan omilla ohjeillamme? Nyt vaihdatimme lakanat samalla, joka vie toki ylimääräistä aikaa, mutta viisi tuntia kuulostaa silti minun, hutaisevan siivoajan korviin, vähän paljolta, etenkin kuin aikaa vievin homma, tavaroiden järjestely oli jo tehty meidän toimestamme. Tässä on kyse luottamuksesta, toki. Luottamuksesta siihen, että ammattilainen tekee asiat juuri niin nopeasti kuin voi, ja lopettaa kyllä aikaisemmin jos homma on valmis. Sen luottamuksen syntyyn menee kuitenkin aikaa. Palvelumuotoilijana sanoisin, että niin Freskan kuin muidenkin kannattaa pohtia, onko olemassa tapaa osoittaa asiakkaalle mitä kaikkea arvokkaalla ajalla tehtiin. Kyllä me sitten sen ymmärrämme ja hyväksymme kun näemme esim. tämän Freskan sivuilla olevan listan (alla osittain) silmiemme edessä. Että kyllä, meneehän tuohon aikaa kun kunnolla tekee.


Meidän perhe on nyt kyllä asteen verran onnellisempi ruuhkabussinsa kyydissä. Saara tulee seuraavan kerran tulevana keskiviikkona, ja se tekee minut jo nyt onnelliseksi. Siihen asti riittää että pidämme kodin järjestyksessä ja siivotaan pahimmat ruokatahrat heti pois. Keskiviikkona Saara tulee ja hoitaa pölytilanteen ja vessat taas oikeasti kuntoon. Ah. Jos sinäkin haluat kotiin oman Saara-ihmeesi (mutta meidän Saaraa et saa, apus!), voit kokeilla Freskan palveluita nyt pienellä alennuksella: kertatestaajat saavat normaalista 34€:n tuntihinnasta 20% alennuksen koodilla VALEAITI20 ja säännölliset buukkaajat saavat ekasta siivouksesta 50% alennuksen koodilla VALEAITI50. 

Ei muuta kuin siivousta varaamaan! Itse lähden nyt imuroinnin sijaan kylään, se on moro.

Sisältöyhteistyö: siivous saatu ilmaiseksi bloginäkyvyyttä vastaan Ei liene kenellekään yllättä...

Varoitus: seuraa muutamalla eri tavalla ällöttävä teksti. Jos olet raskaana, krapulassa tai norossa, älä lue. Palkitsen loppuun asti selvinneet huumorilla!

Me hävitimme tänään purkillisen voita. Seisoin aamupöpinöissäni jääkaapin edellä ja kyselin että ei kai meiltä voi ole loppu? Ei ole, kyllä se siellä on, vastasi Insinööri kaikella Insinöörin varmuudella. Katsoin uudestaan, sillä voihan se olla että ensimmäisellä kerralla mieskatsoin. Insinöörikin tuli viereeni (mies)katsomaan. Vaan ei se ollut siellä, ei maitotölkin takana, salaattipussin alla eikä kananmunien päällä.

Seurasi parin minuutin kiivas eipäs-juupas siitä, oliko voi koskaan olemassa vai oliko se vain Insinöörin vilkkaan mielikuvituksen tuote. Jos voita ei kukaan näe, voiko se ollakaan? Voi voi.

Seurasi parin minuutin hölmistynyttä katselua ympäri keittiötä, mihin se on voinut mennä? Ei ole jäänyt pöydälle (mies), ei piilotettu patterin päälle (lapset). Kurkkasin jopa roskikseen, jos olisi mennyt jotenkin vahingossa siivoustouhuissa sinne (vaimo). Insinööri kurkkasi kaappiin, jossa säilytetään leipää.

Sitten Insinööri keksi kurkata kaappiin, jossa asuu juustohöylä ja voiveitsi (ensimmäinen ällöttävä kohta: emme pese näitä kahta jokaisen käyttökerran jälkeen):


Eijjjjumalauta. Siellä hän pötkötti. Yön jäljiltä hyvin levänneenä raikkaassa +23 asteen sisäilmassa.

Seurasi parin minuutin tiukkasävyinen syyttely, jossa yritettiin päättää kumpi meistä on ollut näin pösilö. Mun argumentit: koska Insinööri keksi katsoa laatikkoon, sen täytyy noudattaa hänen logiikkaa eli hän on sen tehnyt. Toisaalta en voi mennä takuuseen ettenkö minä olisi sitä tehnyt, sillä on melko oletettavaa että minä olen siivonnut eilisen leipätyöskentelyn jäljet. Jäljelle jäi vain yksi mahdollinen syyllinen. Nämä perhanan ruuhkavuodet. Aika, jossa tehdään niin montaa sataa eri projektia ja suoritusta, että iso osa elämästä menee automaattivaihteelle, joka silloin tällöin jumittuu unihiekasta. En siis keksi muuta selitystä kuin että ollaan tulossa hulluiksi.

Toinen ällöttävä kohta: päätin kokeilla silti. Olihan mulla kova nälkä vihdoin päättyneen vatsaoutouden jälkeen. Ja koska olen yleensä melkoinen rautavatsa, eikä mikään yleensä saa mahaani vinoon (paitsi, eh, juuri päättynyt vatsaoutous). Voitelin yhden leivän varovasti. Haistelin voita. Ei haissut pahalta.

Ällöttävin kohta. Päätin kuitenkin vielä katsella sitä voipurkkia oikein tarkkaan sillä silmällä. Tutkin voin pintaa, etsi härskiintymistä, haistelin löytyykö nenään pilalle mennyttä maitoa. Sitten silmäkulmassa jokin värähti. Jotain pientä ruskeaa liikkui purkin laidalla.



Mato.

MATO.

Siihen purkkiin oli yön aikana kasvanut, syntynyt, ETSIYTYNYT (MISTÄ?) hyisaatanamato. Mato!!!

Seurasi parin minuutin kohtaus, jossa pyörittelen silmiäni, huutelen hyi, heiluttelen käsistä pois mahdollisia matovauvoja, heitän kaiken käsiintulevan roskiin (polttouunia kaivaten) ja mietin tuleeko mulle tästä oikeasti paha olo vai ei. Sitten seurasi toki parin minuutin teeskennellyn rauhallinen selittely, jossa yritän perua Ykköselle juuri aiheutuneen, loppuelämän kammon kaikkea sitä kohtaan joka sille vielä eilen oli niin rakasta: pienet eläimet.

Vielä kerran HYI. Ynh.


Loppuun lupaamani kevennys. Seuraavaa matoa koukkuun, tiedättehän (hyi). Meille tuli tänään ihana hoitaja erään välityspalvelun kautta työnantajan piikkiin, jotta pääsisin välillä töihinkin. Hoitajan nimi oli Hanna, ja hän oli lapsille kuin uusi joululahja: sillehän sai näyttää kerralla kaikki lelut! Niinpä Kakkonen halusi myös näyttää Dustyn korjaamomies -pukunsa, jota ei muuten ole halunnut vuoteen käyttää. Hän saapui vessaan luokseni ja mitä kohteliaimmin ilmoitti, että toivoisi nyt saavansa sen puvun jostain käsiinsä, koska hän haluaa näyttää sen ihmiselle, jonka nimi ehti jo poistua päästä:

"mä haluan näyttää sen tolle, tolle, öö.., tolle uudelle johtajalle!"

Repesin. Hain puvun kaapista ja muistutin, että tämä johtaja on väliaikainen ja illalla se oikea johtaja, äiti, palaa taas kotiin.

Noniin. Josko sitä joskus taas haluaisi syödä jotain. Vaikka voita. Suoraan pakkasesta.

Varoitus: seuraa muutamalla eri tavalla ällöttävä teksti. Jos olet raskaana, krapulassa tai norossa,...




Eräs ystäväni sai hetki sitten myöntävän vastauksen kosintaan. Facebookissa ikionnellinen tuleva sulho muotoili asian niin että hän oli pyytänyt "my favourite person to marry me", ja lause jäi jumiin mun päähän. Se oli jotenkin melko täydellisesti sanottu. Puoliso on nimenomaan lempparityyppi, se jonka kanssa tekee mieli tehdä kaikki jutut. 

Kunnes saa lapsia. Sitten niitä lempparityyppejä saattaakin olla yhtäkkiä kolme. Jutut toki vaihtelee, mitä niiden kanssa haluaisi tehdä, mutta periaatteessa melkein minä hetkenä hyvänsä (disclaimer: nyt puhutaan näistä kivoista isojen lasten vuosista, kun sanavarastossa ei ole jatkuvassa käytössä sana "ohivuoto". Okei ja disclaimer: suljemme uhmahetket pois) nämä tyypit on ihan lemppareita. Niiden kanssa on vaan supersiistiä viettää aikaa. 

Tänään ajanviettoon tuli mitä luontevin tilaisuus. Kakkosen ikikuume alkaa nimittäin vähän käydä varsin pitkähermoisen Ykkösen hermoille. Oltuaan taas mitä esimerkillisin isosisko koko päivän hoitovietteineen kaikkineen ja oltuaan mm. hiljaa yli tunnin kun pikkuveli nukkui mun kainalossa, alkoi päivän sadantena pikkuveljen sylihetkenä vähän keittää yli. Tuli vähän naarmua pöytään, läpsyä veljen välittömään läheisyyteen ja kuulakärkeä äidin keittokirjaan. Tiukan riehumisen sijaan tajusin kerrankin mistä kiikastaa ja osasin tarjota tilanteeseen oikeaa lääkettä. Ensin syliin hetkeksi, ihan sinne paraatipaikalle pää leuan alle ja koko selkä käsien syleilyyn. Pikkuveli sai sillä kierroksella tyytyä jalkoihin. Sylissä sitten kuiskuttelin pieneksi muuttuneen ison tytön korvaan, että älä kerro Kakkoselle, mutta mentäiskö tänään kiipeilee kahdestaan? 

Niinhän me tehtiin. Käytiin ensi Subwayssa vähän syömässä, sitten shopautettiin yhdessä koko viikon ruokaostokset. Viisivuotias intopinko keräili kärryyn oikeastaan kaiken mun pyynnöstä, ja me hypittiin iloisina sammakoina läpi koko valtavan ostoslistan ennätysajassa. Sitten tavarat autoon, auto parkkiin, valjaat vuokralle ja siinä se seuraava 75 minuuttia sitten menikin. Tämä pieni prinsessahämähäkki se vaan rakastaa tota hommaa. Se kikatteli ja huuteli onnellisia "hui" huudahduksia kun kiivettiin yhdessä köysien varassa kymmeniä metrejä ylöspäin. Se kiipeili välillä itsekseen liukumäkeä ylös-alas sillä aikaa kun mutsi veti pari aikuisten bolder seinää. Se karkasi jokaisen mahdollisuuden tullen vielä ylemmäs, vielä parin otteen päähän, ilman minkäännäköisiä ongelmia (tai itsesuojeluvaistoa). Se meni vielä aikuistenkin puolella silmät kiiluen seiniä ylös ja oli lopulta kuin puuhun juuttunut kissa - vähän liian korkealla ilman hajuakaan siitä miten tulla alas. Siitä se kuitenkin reitin löysi kun minä ja pari vähän ihmeissään olevaa jannua vähän neuvottiin. 

Kolme tuntia hurahti ohi, niin kuin parhaassa seurassa käy. Ihmettelin taas kerran miten mahtavia sen jutut on, kun se muistelee parin vuoden takaisia tekemisiä tai toteaa että mainoksen setä oli vähän pullea, kun "sillä oli sellainen samanlainen maha kuin Ugilla". Tuo pieni iso ihminen on jo niin järkevä, niin taitava, niin...tasavertainen. Ihan mahtavaa karata välillä viettämään aikaa kahdestaan. 

Toisaalta, mietin myös että on sillä pikkuveljellä vankka roolinsa. Jos kaiket päivät olisin tämän kypsän yksilön kanssa, saattaisin vahingossa pitää sitä paljon todellista ikäänsä isompana. Hermostuisin jos se kiukuttelisi ja pyörittelisin silmiä kakkajutuista. Varmaan ihmettelisin kun se ei osaa hakea oikeaa ketsuppia hyllystä. Pöhkön pikkuveljen ansiosta hän saa kuitenkin valtaosan ajasta olla samanlainen hölmö pikkuinen, vasta opetteleva tyyppi, jonka pitää aina välillä päästä syliin ja saada vähän raivota. 

Itseasiassa, tuollaisia keskeneräisiä taideteoksia meidän kaikkien pitäisi saada vielä olla. 

Eräs ystäväni sai hetki sitten myöntävän vastauksen kosintaan. Facebookissa ikionnellinen...

Kakkonen on sairastellut torstaista lähtien. Kovasta kuumeesta huolimatta ei olla keksitty syitä mennä lääkäriin - joko sillä on RS, johon ei lääkkeet tehoa (ja Ventolinet meillä jo on), tai sitten sillä on influenssa, johon ei lääkkeet auta.

Kun kuume kolkutteli vielä lauantainakin 39,5:ta ja sunnuntai alkoi erittäin, erittäin kiukkuisissa merkeissä, alkoi vähän mietityttää. Jonottelin vähän yli vartin terveysneuvontaan, jos ne osaisi kertoa pitääkö lääkäriin mennä. Kun ei päästy läpi, päätettiin käydä kuitenkin tsekkaamassa onko jossain jotain ilmiselvää tulehdusta, jota pitäisi sittenkin niillä pahamaineisilla antibiooteilla nujertaa. Insinööri lähti lekuriin Kakkosen kanssa kello viideksi.

Lääkäri puhui kuulemma noin kaksi lausetta.

"Oliko sitä influenssarokotusta otettu?
Ihan terve poika on, vielä huomisen voisitte pitää saikkua."
Kello 17.05 Insinööri ja terveeksi todettu lapsi siirtyivät jo kassalle. Tämän viiden minuutin ihme sai minut ajattelemaan, miten homma olisi mennyt jos minä olisin itse ollut siellä.



Eka ne olis siellä lääkärissä ollu et: 


Siihen mä olisin ollu ihan et: 


Ne olis ollu et: 


 Sit mä olisin ollu vielä kerran sillai et: 


Ja sit hetken keräiltyäni mä olisin ollu ihan et: 


Ja sit ne olis jo ollu vähän sillai väsyneemmin et:


Ja sit niitä olis jo vähän naurattanu kun ne muisteli, miten: 


Sit ne olis ollu viel loppuun et kato hei: 


Mutta kun: 


Sit kotona mä olisin vähän laskeskellu ja ollu sillai et: 



No mutta. Onneksi sillä lapsella oli taas illalla kokonaan kuumeettoman päivän jälkeen 38 astetta kuumetta. Että päästään ehkä kokeilemaan vielä toisenlaista keskustelua parin päivän päästä. Seuraavia tapahtumia odotellessa!

Kakkonen on sairastellut torstaista lähtien. Kovasta kuumeesta huolimatta ei olla keksitty syitä men...


Talohommista päivää! Asiat ovat vallan yhtäkkiä edenneet ihan tosi konkreettiseen suuntaan. Tänään seistiin suloisessa lumisateessa kymmenen kirjekuorta käsissämme ja aloitettiin viidellä ovella hieman ujostellen tärkeä keskustelu:

"Tulevia naapureita, moi! Tämmösissä rakennuslupahommissa tänään liikkeellä.."

Aika jännää. Hiton jännää. Siinä sitä oli, kymmenen julkisivukuvaa, asemapiirrosta, poikkileikkausta ja naapurin lupalomaketta. Kymmenestä kuultavasta naapurista ehdittiin kiertää viisi ennen kuin lauantaisaunat alkoi painaa naapuruston päälle. Kahdessa oli just oikean ikäisiä lapsia ja supermukavia vanhempia, yhdessä erinomaisen miellyttävä rouva, joka sai Ykkösenkin hymyilemään, yhdessä vähän mietiskelemään jäänyt emäntä (mutta aika positiivisesti kuitenkin suhtautuva) ja yhdessä maailman reippain Väiski, 90v mies joka kertoili hauskoja juttuja oman talonsa ostamisen ajalta vuonna 1950. Talon myyjä oli mm. kauppojen jälkeen heittänyt avaimet kaivoon ja todennut että "en minä sinulle mitään avaimia anna". Sitä ennen samainen ihana myyjä oli poistanut kadun varrelta silloiselle kaatopaikalle vieneet kyltit, ettei roskarekat antaisi Väiskille vihiä talon pienestä kauneushaitasta. Siisti tyyppi, sekä Väiski että horror-myyjä, joka olisi nykyään lööpeissä.




Aiemmin kotona papereita järjestellessämme olin vakaasti sitä mieltä, että tämäkin hömpötys pitäisi digitalisoida. Miten väärässä olinkaan! Henkilökohtainen visiitti naapureiden luo tekee koko asuinalueesta kertaheitolla enemmän kodin tuntuisen, jo etukäteen. Naapureille saa sanottua käsipäivää, heiltä sai sympaattisia raksatoivotuksia, ja monen monta tarinaa ehdittiin kuulla. Ykkönen katseli innostunein silmin tulevien naapuripoikien lumileikkejä, ja Kakkonen nukkui influenssaansa (siihen olen nyt päätynyt, kolmannen 39+ kuumepäivän jälkeen) pois auton turvassa, rauhallisella tiellä. Meidän kotitiellä.

Kädessä on nyt yksi naapurin suostumus. Enää yhdeksän samanlaista, sitten Se Iso Lupa kaupungilta, pari sataa päätöstä, muutama kymmenen tonnia yhtäkkistä budjetin ylitystä, hermoja raastavia rakennusvaiheita ja sitten. Sitten ollaan niin lähiötä, ja niin onnellisia. Siellä talossa ei ole kuulkaa koskaan sotkuista, siellä ei koskaan riidellä, eikä kyllä koskaan pala ruoka pohjaan.

Ja jos vielä ihan hetken maltatte, näytän kohta teillekin miltä siellä sitten näyttää. Piirretään vielä loputkin kaapit ja uunit paikalleen ja sitten on hänen julkiesiintymisensä aika. Minä rakastan sitä taloa kuulkaa.

Lapsetkin sen huomasi. Edessämme on loistava tulevaisuus.



Talohommista päivää! Asiat ovat vallan yhtäkkiä edenneet ihan tosi konkreettiseen suuntaan. Tänää...