Kameralle tallentui 255 kuvaa, tietokonetta en avannut kertaakaan.

Tulin yhden kirjan kanssa ja lähdin kahden puoliväliin luetun kirjan kanssa.

Ykkönen oppi uimaan, ihan ilman kellukkeita ja ilman apua. Iso tyttö! 

Se oppi myös pyytämään palvelua radiopuhelimella. 

Vatsatauti taisi saada vain kaksi uhria yhdestätoista, huh. 

Silti, pelkkä tieto sen mahdollisuudesta tai jokin oikea versio siitä sai moneksi päiväksi vähintään kyseenalaisen etovan olon itsellekin. 

Minulla kiristää kaikki vaatteet. 

Ei saatana luin juuri noi kaksi edellistä peräkkäin. Huomenna apteekin kautta. 

Kakkonen on erivärinen kuin ennen.

Ykkösellä on nyt ikiomat turkoosit neppikset.

Lapset uivat yhteensä pari vuorokautta.

Minä löysin maailman parhaimman kesähameen outletista ja uuden kassin viimeisellä kolmella minuutilla.

Me syötiin Insinöörin kanssa kahtena peräkkäisenä iltana melkein kaksi kiloa lihaa. 

Juotiin myös yhdellä lasilla puolet eräästä viinipullosta. 

Aloitettiin tuon liha- ja viinisyöpön kanssa 11. yhteinen vuosi. 


Toscana oli ihana.

Kameralle tallentui 255 kuvaa, tietokonetta en av...

Nyt on taas sarjassamme niin vaikeita aiheita, etten tiedä kannattaisiko suutaan edes avata. Kokeillaan. Aiheena suvakki, joka on haluamattaan ennakkoluuloinen. Minä taidan olla sellainen, ja veikkaan että moni muukin.

Ostin uusimman Imagen. Se on ihana, kaikinpuolin. Ihan yhtä hyvä tai huono kuin Image aina, mutta tällä kertaa lähes läpikotaisesti sellaisten suomalaisten tekemä, jota osa suomalaista vihaa ihan lähtökohtaisesti, tai ainakin pelkää. Tiedättehän, ei-kantasuomalaisia. Erinimisiä, -värisiä ja -taustaisia ihmisiä kuin peruspentti.

Voi että miten siistiä sitä lehteä oli lukea. Tuli jotenkin sellainen olo, että miksei tästä maailmasta ole kerrottu mulle mitään? Enkä tarkoita mitään Maailma kylässä -maailmaa, sillä lehdessä puhutaan ihan siitä samasta Suomesta, jossa minäkin elän ja josta luen. Tarkoitan sellaista maailmaa, jossa meillä on lukematon määrä lahjakkaita ei-valkoisia toimittajia, valokuvaajia ja kolumnisteja, jotka voisivat hyvin kirjoittaa vaikka kaikki maailman Imaget. Miksi sitten kaikki tekstit on yleensä kirjoittanut joku Reetta tai Sampo?

Maryan Abdulkarimin päätoimittama Image oli kaikin puolin virkistävä. Jokaisen artikkelin kohdalla tuli jotenkin häkeltynyt olo. Ihan kuin olisi yllättynyt että kappas, tämänkin on kirjoittanut joku muu kuin Jenni. Jokaisen artikkelin kohdalla olin onnellisempi että tämä lehti on tehty. Tämä Image on vahva, taitava, hauska, viihdyttävä ja ihan itsestäänselvä. Ei siinä ole mitään muuta erikoista kuin että nimet ovat keskimäärin vaikeampia lausua ja että siinä kerrotaan uudesta näkökulmasta Suomesta, sen eri kulttuureista ja rodullistamisesta.

Kuva Image / A-lehdet
Jos et ole vielä lukenut, suosittelen. Erityisesti Jani Toivolan haastattelu oli todella ajatuksia herättävä. Siitäpä se sitten heräsi se yksi vaivaannuttavakin ajatus. Haastattelussa toimittaja (Maryam) mainitsee olevansa huivia käyttävä musta nainen. Hetkeä myöhemmin hän hakee Toivolalta vastausta vähän kiivaammin, on ehkä hivenen päällepuskeva. Minun ensimmäinen, täysin tahdosta riippumaton mielikuvani oli se, että Maryam huutaa tai ainakin puhuu kovalla äänellä. Samalla hetkellä tajuan että "reetta-mielikuvani" olisi älykkään utelias, hiljaisella äänellä kysytty pohdinta.

Että mitähän vittua? Pysähdyin tähän pidemmäksi aikaa, kunnes tajusin etten ole koskaan itse keskustellut huivipäisen, mustan naisen kanssa (harmikseni). Tässä minun pienessä Ruoholahti-Punavuori-Töölö-kuplassani huiveja ei edes (harmikseni) juuri näy. Joten minun mielikuvani huivipäisen naisen puheesta on se, jonka saan täysin satunnaisesti kadulla kävellessäni. Ohi pelmahtaa usein kaksi naista, kaunista, laittautunutta - ja kovaäänistä. Jälkeen jää voimakas, makea tuoksu ja ihailen vielä mennessäni toisen kädessä keikkunutta laukkua. Positiivista huomiota, kaikin puolin. Mutta jälkeen jää myös ennakkoluulo, jonka itselleni ruokin. "Mustat huivipäiset naiset puhuvat kovaäänisesti kielellä, jota en tunne ja joka kuulosti korvaani vihaiselta". Aargh. Nolottaa hulluna myöntää, mutta siinä se nyt on: ennakkoluulo.

Ennakkoluulot eivät aina tarkoita pahaa, mutta ne ovat ennakkoluuloja silti. Niistä pääsee helposti eroon, jos mieli on avoin ja on mahdollisuus tutustua siihen vähän tuntemattomaksi jääneeseen asiaan. Mutta miten siihen voi tutustua, jos se oma kupla Jämsässä tai Töölössä ei tuota siihen järkeviä mahdollisuuksia? Mediassa, rakkaat ystäväni. Jos meidän mediamme olisi täynnä kaikennäköisiä ja -nimisiä ihmisiä, syntyperään ja rotuun katsomatta, aktiivisina tekijöinä, jokaisen olisi helpompi olla ihan rehellinen suvakki. Tai oikeastaan, ehkä suvakki ei tarkoitakaan sitä, että ei saisi olla ennakkoluuloinen. Ehkä se tarkoittaa sitä, että luuloistaan huolimatta kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti ja muuttaa mielipiteitään sitä mukaa kun saa totuuden tuomaa vahvistusta.

Näiden 90 sivun aikana yksi lehti onnistui tekemään ulkomaalaistaustaisesta Suomesta normaalia, tavallista, toivottavaa ja täysin suomalaista. Jos en pääsekään kuplastani aina fyysisesti pois, voin aina tarttua tähän lehteen uudestaan ja toivoa että näitä tulisi lisää. Naiivisti haluan uskoa, että Suomen mediamaisema olisi menossa enemmän tähän suuntaan, eikä Facebookin kupla-algoritmi pääsisi sekoittamaan ihan jokaista päätä. 

Nyt on taas sarjassamme niin vaikeita aiheita, etten tiedä kannattaisiko suutaan edes avata. Kokeill...

Perheeseemme saapui tänään uusi jäsen. Olemme pohtineet jo pari vuotta, uskaltaisimmeko. Miettineet onko hänelle paikkaa, mahtuuko hän. Saatuamme monta hyvää kokemusta vastaavista lapsiperheistä, päätimme lopulta taipua toiveidemme edessä. Kyllä hänet on saatava perheeseemme, kyllä me pärjätään sen kanssa!

Niin kuin usein käy, aika lapsen toivomisesta lapsen saamiseen voi olla pitkä. Odotusaika on aina pidempi kuin ajattelisi ja saattaa mennä jopa yliaikaiseksi. Lopulta kuitenkin suurin osa lapsista löytää tiensä maailmaan, perheisiinsä.

Näin iloisesti kävi meillekin ja lopulta viikkojen odotus palkittiin. Nyt hän on täällä: odotettu, rakastettu, kallis(arvoinen) ja taatusti pitkäikäinen rakkautemme. Saanko esitellä, Kissi Vähäveivari!






Kissi on rodultaan Christiania Bikes, ja luonteeltaan avuliaan reipas. Kasvattajana toimii kunniakas Classic Bike Mechelinkadulta, joka on tunnetusti tuonut kymmeniä muitakin laatuyksilöitä suoraan kuninkaallisesta Tanskasta meidän tavallisten pulliaisten saataville. Me saimme oman pyörämme pientä alennusta vastaan, vastineeksi kuvista blogissa. Mutta voi kuulkaa, taitaa saada Classic Bike vähän enemmän kuin ajatteli. Tästä rakkaasta lapsesta tullaan kertomaan vielä monta tarinaa. 

Jos törmäät Helsingin kaduilla ensin pieneen suhinaan ja sitä seuraavaan mielipuoliseen nauruun, se olen vain minä. Olen juuri antanut Kissille vähän lisää vauhtia sähkömoottorista ja nauranut koko ylämäen verran. 


Perheeseemme saapui tänään uusi jäsen. Olemme pohtineet jo pari vuotta, uskaltaisimmeko. Miettineet ...

Nyt on niin että meidän elämämme sai juuri aivan mielettömän käänteen. Tapahtui jotain vielä hienompaa kuin se, että matkalle ei tarvitse pakata rattaita tai varavaatteita pukluja varten. (Oksennukselta ei silti ehkä vältytä, sillä eräs viisivee nukkuu parhaillaan lattialla pyyhkeiden vuoraamana, ämpärin kaverina. Ei puhuta nyt siitä, liian masentavaa).

Saavuimme eräänä sadepäivänä kotiin, minä lätäkköjengiä vuoroin maanitellen ja vuoroin uhkaillen, lätäkköjengi minua iloisesti ignooraten. Kun noin kaksimetriseksi venähtänyt käteni kantoi ruokakassia ovelle ja hiukset valuivat naamalla kuin mikäkin märkä mäyräkoira, alkoi huumori niin sanotusti loppua. En keksinyt enää yhtäkään ystävällistä vastausta kysymykseen "Äiti miksei me voitais olla vielä ulkona?".

Kunnes keksin. Voittehan te. Ei mun tarvi.

"Jaksatteko avata alaoven?" "Joo." "Osaatteko leikkiä nätisti?" "Joo."

Spottaa pilkku! Hyvää!

Ja näin se tapahtui. Minä kävelin yksin ylös kotiin ja tein siellä ruokaa kuivana, lämpimänä ja onnellisena. Viisi kerrosta alempana kaksi värikästä pilkkua lotrasi vedellä. Erittäin onnellisina. Huutelin muutaman kerran "mitä kuuluu?" ja aina kaukaa alhaalta kuului takaisin kovaa "Hyvää!!". Parhaat 45 minuuttia pitkään aikaan.

Lopulta sain tehdä sen, mistä olen aina haaveillut. Huusin ikkunasta "syömään!" ja jäin myhäillen odottamaan ovikellon sointia. Alhaalta kuului kuitenkin toive.

"Äiti tuu sä tänne ulos".

Okei, totesin, voin hyvin tulla vähän vastaan jos kuitenkin pelottaa. Tulen ihan kohta, huusin ja laitoin vielä vähän lautasia pöytään. "Äitiiii tuu ulos", tuli taas iloinen rallatus, kuin pyytäen mukaan leikkiin. Tulen tulen, huikkasin ja jatkoin täydellisen äidin mallia sisällä vielä maitolasien parissa. Saavuin pihalle muutaman minuutin päästä, ja löysin Ykkösen sadekaivon kimpusta laivoineen. Kakkosta ei näkynyt. Justhan se mulle huuteli, missä..?

Vihreän keskeltä huuteli iloinen väripilkku: "Täällä ylhäällä äiti, mä olen jumissa!"

Okei, ekaksi kerraksi aika hyvä suoritus. Tästä opittiin se, ettei yksin pihalla leikkiessä saa kiivetä puihin. Eikä saappaiden kanssa ehkä kannata kiivetä. Ja että ikkunasta kannattaa aina katsoa jos lapsi huutelee jotain.

Mut silti. Iso askel. Tässä mitään omakotitaloja enää tarvita.


Nyt on niin että meidän elämämme sai juuri aivan mielettömän käänteen. Tapahtui jotain vielä hienomp...

Tässä kohta kuuden vuoden äitiurani aikana yksi kasvatuksellinen kysymys on jäänyt vastaamatta lopullisesti (kyllä kyllä, vain yksi, muuten olen jo täydellinen): miten paljon ja erityisesti miten lasta pitäisi kehua?

Multa tulisi luonnollisesti suustani ulos jatkuvaa aurinkoa lapsille. Oi miten taitava olet, onpa hieno viiva paperissa, kylläpä näytät söpöltä, olitpa kiltti, kyllä osasit hienosti! jne. Jossain kohtaa tajusin, etten halua olla kuitenkaan Idols-äiti. Tiedättekö, sellainen, jonka lapsi menee 16-vuotiaana nolaamaan itsensä rääkkymällä miljoonayleisön edessä, sillä "Äiti on aina sanonut että laulan tosi kauniisti".

Samoin tajusin heti alussa, etten voi tehdä Ykköselle kiltti tyttö - ansaa, jossa sille jatkuvasti vahvistetaan kiltin, fiksun ja hyvin käyttäytyvän tytön asemaa, jota on sitten pakko pitää yllä ja lopulta anarkisesti purkaa dokailemalla 14-vuotiaana. Ei perustu omakohtaiseen kokemukseen.

Yksi vaikea asia on suorituskeskeisyys ja kehittyminen, jota pohti Gravid - Raskaana Lydaksen kirjoittama hyvä teksti kaksi vuotta sitten. Mulla alkoi ajatukset pyöriä ihan kehää. Pitääkö lasta kehua ulkonäöstä, luonteesta, yrittämisestä, suoriutumisesta vai ei mistään?

Suorituskeskeisyys on monimutkainen ansa, jota pahempi on ehkä vain kauneus. Erityisesti tyttöjen kauneus ja siitä puhuminen. Aihetta pyöritellään tietysti valtavasti mediassa, mm näissä sinänsä ihan hyvissä artikkeleissa: How to talk to little girls, The Best Way to Compliment Little Girls, Little Girls Don't Need To Be Told They're Beautiful.  Poikiin liittyvät artikkelit huutavat vähemmistössään.

Ohjeita, neuvoja ja sääntöjä tuntuu olevan joka suuntaan. Helpommastakin menee pää sekaisin. Lähes päivittäin tekisi mieleni hihkua Ykköselle "oletpa kaunis" ja Kakkoselle "oletpa hauska". Ja sata muutakin juttua. Melkein jokaisen mielessäni kuplivan kehun kohdalla mietin: luonko nyt jotain paineita, ennakko-oletuksia, vääristynyttä minäkuvaa, pakonomaista täydellisyyden tavoittelua? Vai vahvistanko vain itsetuntoa, ihan niin kuin pitää?


Haluan kehua, tukea ja kannustaa paljon, siitä olen varma. Samoin olen melkein varma siitä, etten halua kehua ulkoista olemusta liikaa, enkä ainakaan sitoa kauniiksi kehumista vaatteisiin tai hiusten muotoon. Laittautumiseen. Kauneuden pitäisi olla jokin sisäinen voima, joka meissä kaikissa on aina, riippumatta ulkoisista tekijöistä. Haluaisin, että lapset oppisivat pitämään itseään kauniina myös suoraan sängystä nousseena, nakuna ja kipeinä.

Kaiken tämän pyörittelyn jälkeen olen kallistumassa "määrä korvaa laadun" kannalle, jossa kehun aina kun siltä tuntuu ja sille on aihetta. En aiheettomasti, en yksipuolisesti, en suorituskeskeisesti enkä ulkoisiin tekijöihin liittyen ("olisit niin paljon nätimpi tukka harjattuna"). Olen myös ottanut alusta asti tavoitteekseni, etten koskaan lasten kuullen hauku itseäni. Alla oleva Maaret Kallion teksti kertoo laveasti, miksi:


Kuvakaappaus ja (c) Maaret Kallion Lujasti lempeä e-kirjasta

Lapsi siis ajattelee itsestään juuri niin hyvin tai huonosti kuin aikuinen itsestään lapsen silmin.

Vaikeaa tämä silti on. Ihmisen omakuvaan liittyy vahvasti sekä sisäiset että ulkoiset ominaisuudet ja niiden arvostaminen. Olemme visuaalisesti ohjautuvia eläimiä, joille toisten ulkomuoto on oleellinen asia: päättelemme siitä turvaa, tuttuutta ja suvunjatkamisen mahdollisuuksia. Kauneutta ei siis voi elämästä vain sivuuttaa. Mutta sen ei pitäisi myöskään olla kaiken keskellä, eikä sitä voi muut määrittää. Kauneus todella on katsojan silmässä, ja minä haluan harjaannuttaa meidän lapsille ihan todella hyvät silmät.



Tämän hetkinen lopputulos meidän perheessämme on se, että Ykkönen pukeutuu ihan mihin vaatteisiin haluaa, ja on niissä aina tyytyväinen. Pieniä enkelinhiuksia ei saa juuri koskaan laittaa mitenkään, hän tykkää niistä auki ja sekaisin*. Mulle se huomauttaa että silmänaluset pitäisi peittää kun ovat liian siniset. Kakkosta ei juurikaan kiinnosta mikään meidän kehu, sillä hän huomauttaa ihan itse kaikille, että näetkö miten tässä laulan ja ota musta kuva. Kumpikin uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä myös sosiaalisen paineen alla, mutta ottaa toisaalta hirveät herneet nenään epäonnistuessaan jossain ja on muiden tekeleistä joskus kateellinen. Ihan normaaleja kai, jutut ja lapset. Lopulliset tulokset nähtäneen sitten 10-15 vuoden päästä, joko psykologin sohvalla tai onnellisessa arjessa.

Sillä aikaa pyrin noudattamaan jotain kultaista keskitietä (esimerkiksi näitä MLL:n hyviä neuvoja) ja yritän kuunnella korva tarkkana lasteni itsetunnon kehittymistä. Kuuntelen myös korva tarkkana muiden näkemyksiä ja mielipiteitä, koska tämä pohdinta ei varmaan koskaan tule "valmiiksi". Miten teillä kehutaan?

*Paitsi juuri eilen kuljimme yhdessä kauppaan, ja opin että tyttäreni on mielestään ruma, koska hänen hiuksensa on rumemmat kuin muilla. Voi kyynel, miten tämä vääryys korjataan heti? 


Tässä kohta kuuden vuoden äitiurani aikana yksi kasvatuksellinen kysymys on jäänyt vastaamatta lopul...