sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Minä en suojele sinua kaikelta

36 kommenttia:
Peittelin juuri poikani jalat yksi kerrallaan, edetäkseni sitten petaamaan omia sinisiä sairaalapetiäni. Lakanoita käännellessä alkoi päässä muodostua tämän kirjoituksen lauseita, irrallisia paloja sieltä täältä. Mielikuvakirjoitin sen helpon kliseisen tunneryöpyn pelosta ärtymykseen, turhautumiseen ja helpotukseen. Toisaalta tavailin myös kipeämpiä hetkiä. Kuten sen kun Ykkönen kysyi tulemmeko Kakkosen kanssa enää koskaan kotiin.

Tämä on niitä hetkiä, kun on pakko kirjoittaa. Se tarve kumpuaa syvältä ja ohittaa väsymyksen ja levon tarpeen ihan kuusi-nolla. 

Kaksikymmentäneljä tuntia sitten peittelin hereillä olevan, mutta täysin liikkumattoman pienen pojan sänkyyn yöunille. Olimme palanneet jo yllättävältä Lastenklinikka-keikaltamme osittain hyvän tuomion kanssa: polvessa ei ole mitään vikaa. Vain osittain hyvä tuomio oli siksi, että se ei selittänyt isoja kipuja. Ei kai yhden ruhjeen, vaikkakin isonkin, aiheuttamasta kivusta voi oikeasti pieni ihminen täristä? Voiko kolhu saada hampaat kalisemaan pelosta kun se huomaa että aion pukea sille yövaipan? Mutta kun missään ei näy turvotusta, ei mustelmaa, ei verta, ei väärää asentoa. Minä en rakas tiedä, mikä sinulla on kipeä. Se ei ole se polvi, vaikka sitä heti pudotessasi pitelitkin. 

Ehkä viisi minuuttia ennen suurta itkua katselin Ykkösen kiipeävän hämähäkkiverkolla. MIetin päässäni, olenko hullu kun annan sen vain mennä - enhän minä tiedä onko se jo tarpeeksi vanha, eteneekö sen otteet riittävän hyvin. Päätin luottaa, antaa mennä ja kasvaa. Se palasi ehjänä (ja ylpeänä) alas ja siirryimme siihen toiseen pelottavaan laitteeseen. Kakkonen halusi tietysti mukaan. Epäröin, mutta nostin sen siihen kuitenkin. Se kapusi penkille innosta puhkuen, edelleen banaanin puolikasta kädessään pidellen. 

Alku meni hienosti. Kierros kierrokselta varovasti vähän enemmän vauhtia, vain sivusuuntaan. Kikatus koveni ja minä rohkaistuin. Jos kuitenkin vähän ylös-alas myös. 

Toisella kierroksella se kai putosi. Ei korkealta, ei pää edellä, ei pahasti. Mutta silti sen verran että heti tiesi jotain käyneen. 

Meni kokonainen vuorokausi ennen kuin tiesimme, että siinä rytäkässä murtui reisiluu. Jalka oli jäänyt istuimeen pinteeseen. Sen vuorokauden aikana ehdin sukeltaa äitipelossa syvemmälle, tai ainakin taas eri lokeroon, kuin koskaan ennen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapseni tarrautuu minuun kirjaimellisesti epätoivoisesti, katsoo silmiin ja itkee, kiljuu puhtaasta kivusta. Sokaiseva pelko kun suu joutuu sanomaan että äiti auttaa, mutta samalla ymmärrän etten tiedä miten. 

Se yö oli aika rankka tietysti. Kun miettii että onko sillä joku sisäinen verenvuoto, tyrä vai murtunut lonkka. Ja että miten saan sen lääkäriin jos lähtö tulee, kun mies ja auto ovat syvällä Nuuksiossa ja minä lasten kanssa yksin kotona. Siskon ja särkylääkeen avulla kestimme aamuun ja jatkoimme päivään samalla tavalla kuin eilenkin. Niin että Kakkonen siirretään aina johonkin paikkaan istumaan liikkumatta. Siirron aikana se huutaa kuin kidutettava ja minä pidättelen kyyneleitä. Kun jonkun täytyy olla vahva. 

Olenkin, tosi hienosti. Leikitän ja kujerran, odotan pitkässä jonossa ja kerron ettei voida ottaa muumikeksiä vaikka et ole syönyt koko päivänä, kun odotetaan tietoa pitääkö leikata. Kerran kyyneleet kuitenkin tunkevat aivan väkisin läpi ja murtavat vahvan äitimuurin, suojelijan roolin. Mutta sitä Kakkonen ei näe, koska se on ortopedin operoitavana. Siinä heikossa hetkessä Ykkönen itkee takapenkillä aidosti surullisena sekä kauhuissaan ja sanoo ettei enää ikinä halua nähdä Kakkosta, koska sen kipsi on varmasti niin pelottava. Silloin etupenkillä antaa kummatkin vanhemmat periksi ja itkee salaa. Koska meitäkin pelottaa.

Puolitoista tuntia sitten seisoin yksinäni Lastenklinikan valtavan tunnelin keskellä. Tuijotin ovea, jossa luki viattomasti "heräämö" ja pelkäsin kuollakseni oman lapseni näkemistä. Onko se kunnossa? Onko se peloissaan? Onko se tajuissaan? Miltä se kipsi näyttää? 


Lapsi on kunnossa. Tokkurainen, väsynyt ja vähän ärtynyt, mutta ei mitään niin vaarallista etteikö äitiä voinut vähän komentaa kun se yritti ottaa Dustya vähän kauemmas poskelta. Kipsi näyttää...mielenkiintoiselta. Elämä näyttää taas hetken aika aukirevityltä. Huomenna on kalenteri täynnä tarhaa, töitä, hammaslääkäriä ja maakuntamatkaa. 

Minä räjäytin kalenterin ja aion mennä minuutti kerrallaan kohti kolmen viikon päästä kipsitöntä poikaa. Niin reipasta sellaista, ettei ole todellistakaan. Opettelen halaamaan sitä makuuasennossa, nostamaan sen V-asennossa syömään ja syöttämään sen puolimakaavassa asennossa. Ja kai vaihtaa jotain vaippojakin. 

Nuku hyvin rakas, huomenna tehdään siitä kipsistä sininen, niin kuin lupasin ennen kuin jätin sinut yksin sairaalaan. Tai  no olihan sinulla Dusty. 


P.s. Mä en varmaan itse voi, mutta anna sinä edes anteeksi. Mun olisi pitänyt tietää. Mun olisi pitänyt tarkistaa se banaani. 

 


perjantai 24. lokakuuta 2014

Äiti, mistä tämä koko elämä oikein alkoi?

2 kommenttia:
Neuvolan 4v HYVE -keskustelussa tuli esiin lapsen mielikuvitus, miksi-kysymykset ja loppumaton kysymystulva. Olimme hieman hämillämme: me emme ole oikeastaan kokeneet tuota vaihetta. Miksi-vuoristorata on jäänyt meiltä aika vähälle ajelulle. Ykkönen ei juuri kysele, tai jos kysyykin, tyytyy aina järkiselitykseen. En muista kuin ehkä yhden keskustelun, joka olisi päättynyt sellaiseen äidin tuskastuneesen "no kun se nyt vain on niin, en minä osaa selittää alkuräjähdystä" (liittyi muuten otsikon kysymykseen). Lopulta päättelimme itse hienosti, että lapsemme on varmaan vain tosi fiksu kun ei se juuri kysele. 

Päätelmämme saattoi olla ihan pikkaisen subjektiivinen, mutta silti väitän että tuo tyttömme on syntyjään insinööri (tai Insinööri): se miettii itsekseen hurjan pitkään asioita, ja osaa yhdistellä pelottavan paljon asioita. Ainakin minun pääni oli hieman "blown" sen jälkeen kun se pyysi neliön muotoista synttärikakkua, koska täytti neljä. 

Siltikin, tai ehkä juuri siitä syystä, minua kiinnostaa ihan tosi kovasti Leluteekin Emilian aloittama Filosofia-kahvila -toiminta. Jos et jo ole siitä kuullut, se on Filosofiaa lapsille - mentelmää noudatteleva jutteluhetki. Erittäin kärjistetysti ideana on perhekahvila ilman kakkakeskusteluja. Siis paikka, jossa vanhemmat ja lapset voivat tavata, kahvitella ja jutella. Mutta juttelu on vähän tavanomaista kiinnostavampaa. Se on ohjattua, mietittyä ja mallinnettua keskustelua, joka auttaa lasta jäsentämään maailmaa ja pohtimaan itse niitä vähän kimuraisempiakin asioita. Kuten nyt vaikkapa sitä, onko juna vielä sama juna kuin äsken, jos siitä vaihtaa yhden vaunun. 

En teidä teistä, mutta minusta olisi aika hiton hienoa, jos lapseni oppisi jo nyt miettimään asioita omilla aivoillaan, kriittisesti, strukturoidusti ja uteliaasti. Ja vielä parempaa, kertomaan siitä ymmärrettävästi muille! Että goddamnit, tässähän leivotaan tulevaisuuden konsultteja! 

Emilian sanoin: "Pienetkin lapset kuitenkin ajattelevat melko monimutkaisia asioita, ja minusta heitä kannattaa kannustaa siihen."

Agreed. Jos sinäkin olet samaa mieltä, tule kokeilemaan. Me menemme Ykkösen kanssa (disclaimer: taudit) kokeilemaan Töölön Filosofia-kahvilaa lauantaina 8.11. klo 10-11.30. Jos homma on niin kivaa kuin kuvittelen, jatkamme siitä viiden kerran harrastustoimintaan. 

Jos etsit lapsellesi harrastusta, eivätkä Ihhahhaat tai polskivat Kultakalat ole ehkä sinun juttusi, olisiko kerran viikossa tapahtuva aivojen jumppaaminen kenties kivaa tekemistä yhdessä? Minä ainakin odotan jo itseasiassa aika innolla, mitä kaikkea sieltä Ykkösen mystisestä maailmasta paljastuukaan, kun joku osaa kysyä siltä oikeita kysymyksiä. 

Tsekkaa tulevat kahvilat Leluteekin sivuilta www.leluteekki.fi ja tule mukaan. Yksi kerta irtoaa 14€:lla. 


lauantai 18. lokakuuta 2014

Kenkämania

11 kommenttia:
Yksi kärkikohteita inhokki-listallani on lasten kenkien ostaminen. Jokaisen parin kohdalla on tehtävä sata tarkistusta: onko koko nyt oikea vai kohta hyvä, onko kenkä liian lämmin, liian kastuva tai liian kevyt? Onko se helvetin ruma ja / tai törkeän kallis?

Yhden lapsen vuoden aikana tarvitsema kenkämäärä on ihan järjetön. Tarvitaan lämmintä talvikenkää, vähän vähemmän kuumaa talvikenkää, vettä pitävää syyskenkää (ja yleensä sama homma keväällä uudessa koossa), kesällä tennaria ja ehkä jotain sandaalia, lähes koko vuodeksi kumppareita ja päälle vielä mahdollisesti hienostelukenkiä juhliin ja kaupunkitouhuiluun. Varovaisesti laskien, yksi lapsi saattaa tarvita kuudet parit vuoden aikana. Pahimmillaan 12, jos halutaan erottaa hiekkalaatikkokengät ja normaalikäytön. Plus sisätossut. Plus se järjeton kasvuvauhti. Ykkösen ensimmäinen kenkä oli kokoa 19, tänään ostettiin kymmenen kokoa isompia. Vaikka muutama koko on sentään mennyt armollisesti kasvupyrähdyksillä ohi, on yhteen laskettu kulutettujan kenkien määrä varmaan jo ihan liian monta kymmentä.

Että sitä minä vain, että kuinkahan hitokseen paljon rahaa on neljän vuoden aikana ollut kiinni tuon pienen ihmisen liikkumisessa? Entäs sitten kun noita jalallisia onkin kaksi?

Pelkän Ykkösen kohdalla homma oli vielä jokseenkin hanskassa. Isovanhemmat osti innostuneena vaaleanpunaisia karvakenkiä ja serkulta jäi välillä sopivia Kuomia perinnöksi.

Sitten tuli Kakkonen, tuo Punavuoren oma Big Foot. Sillä on tällä hetkellä numeroa pienempi jalka kuin Ykkösellä, puolentoista vuoden ikäerolla. Ja serkun kanssa koot menee tietysti ristiin. Ykkösellekään ei enää tipu söpöjä kenkiä noin vaan syliin, ja lisäksi sillä on piru vie omia mielipiteitä. Hienot ja kalliit kengät voi mennä suoraan varastoon jos neiti ei ole itse mukana hyväksymässä hankintapäätöstä.

Tämä kaikki kauhuskenaario päässämme havahduimme perjantaina tilanteeseen, jossa lähetimme lapset (vähän pienissä) kesätennareissa nollakelissä päiväkotiin.

Ostoslista oli jäätävä, tarvittiin ainakin:
  • 2 x "NYT-kengät": Koon 27-28 ja 28-29 Gore-lenkkarit tai vastaavat tarhahirvitykset, joissa vähän vuorta. 
  • 2 x "kaupunkikengät": katseen ja kylmyyden kestävät kengät muuhun kuin ulkoleikkeihin. Tänään päälle puetut Kuomat ei ihan vastanneet tätä. 


Prisma-saalis. Kuvasta puuttuu yhdet pakolliset "Lentsikka-kengät". 

Nämä nyt ainakin. Aiemmin oli jo hommattu / saatu lainaan kummallekin nuo edellämainitut Kuomat ja koon 26 kumpparit jostain syystä vielä just ja just mahtui kummallekin.

Kyse oli siis kaikkiaan 6-8 kenkäparia hankkimisesta yhtä talvikautta varten. Heikotus. Lisäsimme siis tämän päivän vaatimuslistan maksimissaan 50€ hinta.
Syksyn kaunein päivä vietettiin meidän osaltamme kauppakeskuksen raikkaassa ilmassa. Siinä kävi lopulta aika hyvin. FB:n kierrätysryhmässä joku myi juuri lähdön hetkellä juuri sopivan kokoiset Gore-hirviöt Ykköselle käytettyinä kympillä ja loput löytyi Prismasta piiiitkän penkomisen ja miettimisen jälkeen. Insinöörillä menee kuulemma tällä hetkellä pisteitä silmissä. Minä lähinnä mietin miten kauniit kengät olisi voinut itselleni tolla 200€:lla ostaa. 



Kakkosen näkemys meidän kenkätarpeista. 


Lapset rakkaat, voisitteko hetkeksi lopettaa sen kasvamisen? 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Miksi häslääminen kannattaa

Ei kommentteja:
Vielä siitä jatkuvasta to do -listasta sananen. Sillä nimittäin luki muutama viikko sitten "lasten talvi- ja syyskengät!!" ja sitten siellä luki "muista tsekata Hullarit!!". Paha vain että Hullareiden aikaan olin siellä Puolassa, rentona ja huolettomana ja ah niin vapaana kuin A.E.L. konsanaan. En todella herännyt kuudelta sikäläistä aikaa Superfittejä haalimaan.

Insinööri veti tässä kohtaa isot bonukset: hän kävi fyysisesti, lasten kanssa (!) siellä Hullareilla ja osti kenkiä. Ongelma tuli siinä että se soitti konsultoivan soiton minulle ja mietittiin yhdessä niitä tennarihommia. Mutta kun en jaksanut miettiä, niin vastaus oli että osta nyt vaan ne kovan pakkasen saappaat. Kai, en edes muista enää tarkkaan kun ei sillä hetkellä kiinnostanut.

No, joskus niitä to do -listoja voisi noudattaa. Sillä tänään tarhaan lähti nollakelissa kaksi pientä lasta pienissä kesätennareissaan.

Huomenna on edessä kallis pakko-ostosreissu.


torstai 16. lokakuuta 2014

Kahden kerroksen väkeä

8 kommenttia:
Vuosi sitten googletin "voiko kolmivuotiaan laittaa kerrossänkyyn nukkumaan". Tuomio oli muistaakseni että vasta neljävuotias olisi sopiva, mutta päätin silti että screw them, me halutaan enemmän tilaa lastenhuoneeseen. 

Saapui arki, ja vähän kaikenlaista. Jäi tekemättä. Kunnes lähdin sille kuuluisalla Puolan-matkalle, jonka aikana Insinööri sai ilmeisesti tylsyyden innoittamana aika monta asiaa ikuiselta to do -listalta pyyhittyä. Isoimpana asiana sen kerrossängyn. 

Ja kas - eihän se niin vaikeaa ollutkaan! Keskiviikkona se tilattiin, tiistaina se tuli. Se koottiin yhden Insinöörin, kahden lapsen ja muutaman kaljan voimin (sillä aikaa kun minä höntsäilin muualla) saman iltana ja lapset siirtyi sinne riehumaan nukkumaan saman tien. Tänään möin vanhan pinnasängyn pois ja kannoin Ykkösen ison tytön sängyn olkkariin. Lopuksi käänsin kerrossängyn lastenhuoneessa oikealle paikalleen. Nyt meillä on kerrossänky, vähän enemmän Lebensraumia ja virallisesti kaksi tosi isoa lasta. 

Kerrossänky näyttää tältä: 

Kuva ja sänky: Veken kaluste

Siellä lastenhuoneessa kuulostaa iltaisin tältä: 

"kikakikakika!" 
"hihihihihi!!" 
"haluu alakeltaan! (tarkoittaa: yläkertaan)" 
"kolin-kolin-kolin" 
"kakkonen ota tää pupu!"

Olohuoneessa puolestaan kuulostaa tältä: 

"nyt kumpikin pää tyynyyn niin kuin olisi jo!" 
"Kakkonen, ei mitään kiipeilyjä! Takaisin sänkyyn!" 
"Kello on hei kohta jo kymmenen!" 

"...olikohan tää huonoin idea ikinä?"


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Täyttä elämää

42 kommenttia:
Yksi asia minua kismittää lapsiperhe-elämässä. Juu juu, monikin asia. Toki esim ne norovirukset, enterot ja perus kihomatojen pelko perseessä (kirjaimellisesti), sekä se ettei päänahkaa voi enää ikinä kutittaa viattomasti. Nekin vähän kismittää. Mutta ne nyt on sitä mitä on, peruskamaa.

Mutta mikä harmittaa ihan oikeasti, mitä ihan ehdottomasti eniten kaipaan Ajasta Ennen Lapsia? Se ei ole univelan normaali maksuaika, eikä edes tissit. Se on höntsäilyaika. Että voi vain olla, eikä tarvitse suunnitella joka helvetin minuuttia. Että ihan joka päivässä ei olisi ensin kymmentä työkiirettä ja -aikataulua, ja sitten joka päivä, yhtä armottomasti, 16.09 on lähdettävä tarhalle. Tarhalta on suoriuduttava kotiin ajassa ennen nälkäkiukkuja. Sitten on aika paljon "pitäisi" asioita. Pitäisi tehdä ruokaa, siivota jäljet, urheilla, vaihtaa kuulumiset, halia, lohduttaa, potattaa, vaatettaa, jne jne jne. Pyörä pyörii eikä valmista tule ikinä.

Kävin viime viikolla Puolassa työmatkalla. Tai työlomaksi sitä kai pitäisi kutsua. Sillä oli aivan käsittämättömän ihanaa karsia omasta arjesta ne kodinhoidon pyöritykset ja perheelle annettu aika. (Anteeksi vain). Tuntui että aikaa oli aivan järjettömästi! Sai valita, meneekö toimistolle yhdeksäksi vai kymmeneksi. Sai valita, mihin asti siellä jaksoi istua (tai vaikka jatkaa vielä hotellilla!). Sai valita meneekö lenkille vai kävisikö vähän kaupoilla. Ja sitten ehti vielä syömäänkin, ja nukkuakin sai.

Samaan aikaan lapseton työkaveri hajoili. Kun on niin paljon kaikkea, että hänen täytyy vähän saada levätäkin välillä. Ensin vähän nauratti, sitten tarkastelin itseäni hänen silmillään.

Se jysähti tajuntaan. Minä en juuri ikinä lepää. Henkisesti. Päivissäni ei tällä hetkellä ole juuri joustovaraa. Ei se kai ole (aina) mitenkään älyttömän kiireinen, enkä joudu esimerkiksi luopumaan yöunistani. Ja otan paljon chillistikin, laiska ihminen kun olen. Mutta yksikään rento hetki ei voi venyä juuri niin pitkään kuin oikeasti haluaisi. Ei voi lukea spontaanisti lehtiä puolta tuntia illalla. Ei voi lysähtää sohvalle kello 17 ja löntystää siitä hampaiden pesulle klo 23 (onneksi). Jokainen pienikin höntsäystauko loppuu vähintäänkin erotuomarointiin, veren pyyhkimiseen, puuron keittämiseen tai astianpesukoneen täyttämiseen. Ja jos jotain yllämainituista ei tee, korttitalo huojuu seuraavan päivän osalta. Loppuu maitolasit kesken.

Hereilläoloaika on yksinkertaisesti täynnä. Ikään kuin pääni sisällä olisi kalenteri, joka välkehtii toistensa päälle menevistä, erivärisistä merkinnöoistä. Juuri nyt olemme hetkessä "se tunti kun lapset melkein nukkuu ja itse nukahdat ihan just". Se on periaatteessa nk. vapaa-aikaa, mutta ollaanpa rehellisiä: tässä pätkässä valitaan joka päivä siivotaanko vähän kaaosta seuraavan päivän kalenterimerkintöjä helpottaakseen, syödäänkö iltapaa, katotaanko telkkaria, urheillaanko, painitaanko Insinöörin kanssa sohvalla, kirjoitetaanko blogia, hoidetaanko ne viisitoista pankki- / kela- /neuvola-asiaa vai luetaanko kirjaa, pahimmillaan ammatti- sellaista. Ei kuulosta kovin vapaalta ajalta, vaan yhdeltä huonosti aikatauluteltua kalenterimerkinnältä.

Eikä nyt olla edes niissä hiton ruuhkavuosissa, niissä joissa juostaan kolmiin koristreeneihin ja viisiin lätkätreeneihin vielä omien kuvitteellisten harrastusten ja ystävien näkemisen lisäksi. Miten ihmeessä silloin selvitään hengissä, tai edes järjissään? Yksi vastaus olisi varmaankin se, että lopettaa tuon ikuisen "pitäisi" listan ja ottaisi vaan väkisin vähän rennommin. Haistattaisi kukkaset päivällisajoille ja lähtisi lasten kanssa kaupungille pööpöilemään just silloin kun huvittaa.

Mutta kun on tarpeeksi monta kertaa kantanut huutavia spagettijalkoja katuja pitkin kotiin liian myöhään venyneen iltatoimen takia, tajuaa seurata sitä omaa kalenteriaan.

Vai ei kai se ole vain minä? Onko muilla samaa tuskaa?

Nimim. Suorittaja -83.


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Syksy antaa taas parastaan

10 kommenttia:
Minä olen aika nopea. Liian nopea. Sellainen energinen touhottaja, joka ei millään ehdi tarkkailla miten kynsilakka kuivuu, sillä sormilla olisi jo jotain parempaa tekemistä. Kahdeksan vuotta rauhallisen Insinöörin kanssa on tartuttanut kuitenkin minuunkin ripauksen havainnointia. Ehdin ehkä jo huomata, miltä rakennukset ympärilläni näyttävät, ihmetellä miten erikoinen ovenkahva raskaassa viraston ovessa olikaan.

Joskus yllätän itseni. Niin kuin tänään, kun saavuin hammaslääkäriltä. Oli kulunut alle tunti siitä kun lähdin kotoa, ja yhtäkkiä ajelin pitkin Meilahtea, viimeinenkin viisaudenhammas irrotettuna. Pienestä sokista huolimatta, tai ehkä siitä johtuen, huomasin kadun nimen mukaisten jalavien olevan uskomattoman keltaisia. Puunrungot hohtivat mustina keltaisen meren sisältä.

Palasin mielessäni ajassa neljä vuotta ja kaksi päivää taaksepäin. Tämähän on deja vu: olen ennenkin ollut auton etupenkillä keskellä yllättävää, outoa ja uutta tilannetta. Hieman peloissani, keltaisen lehtimeren tyynnyttämänä.

Sillä kerralla istuin pelkääjän paikalla ja odotin pitkän odotuksen päättymistä. Kiristävien, tukahduttavien kipuaaltojen välissä sain katsottua ylös, Mäkelänrinteen kadun keskelle. Puujonot ja -rivit hehkuivat niin mieleenpainuvan keltaisina, että muistan siitä matkasta edelleenkin supistuksia vahvemmin puiden värit ja onnellisen ajatuksen siitä, että tyttäreni syntyy keskelle kauneinta ruskaa.

Ja täällä sinä nyt olet, jo nelivuotias. Hehkut keltaisia puitakin kauniimpana syksyn lapsena, uteliaana ja tutkivana, rauhallisesti havannoivana prinsessana. Olet iso, olet ihana, olet rakas.