maanantai 25. toukokuuta 2015

Mansikanvärisiä muuttolaatikoita

10 kommenttia:
Ugilla oli joskus tosi kauan sitten jokin sanonta. En muista sitä oikeastaan yhtään, ja olen aika varma, että se oli rajulla kädellä vapaasti sovellettu, mutta jotenkin näin se meni: "Kannattaa haukata aina ensin sammakko, ja sitten lopuksi mansikat. Jää hyvä maku suuhun"*. Otin tämän hataran ja huonosti muistamani neuvon sydämeeni, sillä tavalla suomennettuna että ensin kannattaa tehdä aina ne raskaimmat, ikävimmät tehtävät ja jättää loppuun helpot tai mukavat.

Siksi tämä muuttokin tulee olemaan lauantaina aivan todella mukavaa, oikein mansikanmakuista. Koska ollaan syöty aika helvetin monta sammakkoa tässä matkan varrella. Olen lajitellut, myynyt, lahjoittanut kaikki vanhat lastenvaatteet. Olen käynyt keittiön kulmakaapin, tuon sälähirviön, läpi, ja lajitellut siitä pahimmat kierrätykseen ja pakannut loput muuttolaatikoihin. Ollaan kumpikin raivattu oma vaatekaappi. Kirjahylly on melkein tyhjä. Insinööri on vienyt parvelta vanhat patjat kierrätykseen ja Ykkösen vanhan lastensängyn Mukkilaan lainaan. Insinööri on myös veljineen hakenut vanhan kirjahyllyn lainasta ja vienyt sen jo uuteen kämppään. Itseasiassa muuttolaatikoitakin on jo varmaan kymmenen viety uuteen osoitteeseen (enää 90 jäljellä). Ja kelatkaa tätä: ollaan käyty vintti läpi, lajiteltu taas kerran turhat pois, ja muutettu sen sisältö jo uuden kodin kellariin.


Eikä mua edes kauheasti itketä. Vähän meinasi pala nousta kurkkuun kun ekaa kertaa kaarrettiin pakulla punaisia muuttolaatikoita vilkkuvan kodin eteen, mutta senkin selätin. Tulihan radiosta sentään kassulta jytää.

Tämähän on niin mansikanmakuista, ettei muutaman metrin korkeat laatikkopinot edes ahdista. Yritän väkisin etsiä tästä jotain kauheaa, hakea lapsista traumojen merkkejä. Olin salaa vähän iloinen kun Ykkönen tänään surkeana kyseli, muutetaanko me huomenna ja ilmoitti, että hän haluaa asua täällä. Lohduttelin aikani, fiiliksissä vihdoinkin avautuvasta lapsesta, lapsesta jota voi tukea!

Pah. Se halusi asua muuttolaatikossa.

Sen kun haluat. Minä otan nämä sata laatikkoa (jotka saatiin Niemeltä alennuksella), pari hassua huonekalua, muutaman huonekasvin ja iloisen ilmeen mukanani ihan uusiin seikkailuihin lauantaina. Voi kai siinä pari lastakin samalla muuttaa.



P.s. Jos ihan rehellisiä ollaan, tämä Ainon teksti osuu jo nyt aika lähelle totuutta, enkä odota loppuviikosta järin paljon helpompaa. Mutta antakaa mä nyt hetken syön muka mansikoita.

*Sukuni muita bravuureja sananlaskujen saralla ovat mm. "ei tässä nyt koiran selässä maata" ja "on niitä omenoita aika eri oksille viskelty". 

lauantai 23. toukokuuta 2015

Sokeria ja rautaa

7 kommenttia:
"Edessä loistava tulevaisuus. Tulisipa leluja oikein paljon"

Silloinkin satoi. Ensin käytettiin koko aamu kaiken maailman hiusten kähertämiseen ja naaman meikkaamiseen, ja lopulta edessä oli mutainen Seurasaari. Olihan meillä se yksi iso valkoinen sateenvarjo, jonka alle me käperryttiin kuvia napsimaan, minä mekon helmaa hysteerisesti varjellen.

Kuvista tuli yllättävän hienoja. Kuvaaja sai pienimuotoisen keuhkokuumeen. Hääväki taisi juuri ja juuri säästyä sateelta, sillä aurinko osasi tulla esiin sopivasti ennen Prinsessa Ruususen marsseja. Pienessä vanhassa puukirkossa oli sittenkin juuri oikea lämpötila kun kopsuttelin esiin isäni kanssa. Onneksi pappi oli tuttu, eikä antanut sen unohtuneen esteettömystodistuksen olla esteenä. Rakas ystävä lauloi niin kauniisti että hääväki kasteli lopulta ne vaatteensa ihan omilla kyyneleillä, ja yhtäkkiä lampsin jo ulos kirkosta saippuakuplamereen valkoisissa Hai-saappaissani, tuoreena vaimona.

Kuusi vuotta myöhemmin saippuakuplia on ympärillä edelleen säännöllisesti. Niitä puhaltelee kaksi minityyppiä, ja niiden isä, joka on vuosien varrella osoittautunut erittäin kelvoksi aviopuolisoksi. Kärsivällinen, lempeä, sitoutunut. Ihan yhtä hölmö kuin silloinkin. 

Tänään vietämme romanttisesti kuudetta hääpäiväämme aloittamalla muuton kuudenteen yhteiseen asuntoomme. Päivän aikana tullaan löytämään kaapin kätköistä paljon vanhoja muistoja piiloon säilytettyinä, lähellä pysyvinä. Tiedän jo, että yhdestä kaapista löytyy meidän hääkuvat ja toisesta se karkkipussi, jonne oli aikanaan kihlasormus piilotettu. 


Oikeastaan aika soppeli tapa muistella yhteistä taivalta, ja olla kiitollinen siitä, että matka jatkuu edelleen yhdessä, kohti uusia seikkailuja. Tukka likaisena, verkkarit jalassa ja elämä sekaisin. Just sitähän me ollaan. Kiitos rakas Insinööri tähän astisesta, ja hyvää hääpäivää. Pahoittelen jo etukäteen että seuralaisesi aikoo lähinnä juoda viiniä sillä aikaa kun sinä kannat laatikoita. Hyvä siitä tulee! 

Sama hymy, syvemmät rypyt.

torstai 21. toukokuuta 2015

Etukäteishaikeutta koko rahan edestä

Ei kommentteja:




Yksi päivä. Sitten tämä ihanuus jo peittyy punaisista muovihirvityksistä. Sellaisista, joihin jotkin ihmeelliset pikkukädet kohta pakkaa kaiken meidän omaisuuden  elämän. Siihen asti yritän fiilistellä kauniissa järjestyksessä olevaa, siistiä kotia. Harmi etten saanut kukkia ostettua eilen.

Viikonloppuna vietiin sata kassia kierrätykseen ja siivottiin koko kämppä lattiasta kattoon. Tajusin, että varmaankin vikaa kertaa. Tämä tuleva viikonloppu, seuraava viikko, toinen viikonloppu..ja se oli siinä. Lähes tasan neljä vuotta ihanaa kotia, parasta eloa.

TJ on just nyt noin kymmenen, vähän allekin. Ihan kamalaa, mutta en myöskään malta odottaa. Jokainen tiskattu astia ja pyykätty vaate tekisi mieli heittää jo valmiiksi johonkin muuttolaatikkoon, mitään ylimääräistä ei kaupasta viittisi roudata. Ei maitolitraakaan. Monen päivän voimaleiri sen kuin lähenee.

Heitän haikeat hyvästit niin monelle asialle. Näille huonekorkeuksille. Omille sisäänkäyneille. Pallotapetille. Valtavalle ihmisakvaariolle, joka olkkarin ikkunoina tunnetaan. Viikonloppujen sisäpihaterassille, kylpylän kokoiselle kylpärille. Ihanille naapureille. Voih, niille naapureille, en edes pysty vielä ajatella koko asiaa.

Tuhautan kyllä myös räkäiset tervemenot monelle ärsyttävälle asialle. Maailman raskaimmalle porttikongille, jonka lukko ei ikinä toimi. Pyöreälle tiskialtaalle. Vaikealle tuuletukselle. Pienelle eteiselle. Heikosti kasvaville huonekasveille... Yhtäkään näistä en kuitenkaan oikeasti tahdo muistaa, kun mielessä häilyy vain se kaikki ihana. (terveisiä vain asunnon uusille omistajille, tämä on vain minun surkea yritykseni tehdä lähdöstä helpompaa)

Onneksi edessäkin on paljon ihanaa. Valtava lastenhuone. Vastarempattu keittiö. Etu-Töölö. Kaksi vessaa. Sisäpihalla hiekkalaatikko, lupauksena lapsilaumasta. Monta tulevaa tärkeää muistoa, joita en osaa vielä kirjoittaa.

Tämän kodin muistot näen seinissä ja kuulen kauissa. Täällä kumpikin lapsi oppi kävelemään, täällä kahdelle syntyi ensimmäiset lapsuuden muistot. Täältä on lähdetty synnärille ja Lastenklinikalle, riidelty yöllä hiljaa kuiskaten ja naurettu vedet silmissä iltaisin. Kannettu tuhansilta tuntuneiden tuntien ajan itkeviä vauvoja, kuunneltu supistuksia ja lasten hengitystä. Murrennuttu työstressistä ja vaikeista asioista, pakahduttu onnesta perhee lisääntyessä ja töiden onnistuessa. Aloitettu tämä blogi, juotu aivan järkyttävän monta kuppia kahvia epäonnistuneiden päiväunien jälkeen. Kasvatettu perhe, lapset ja omia silmäpusseja.

En pysty edes lopettamaan tätä kirjoitusta, sekin tuntuu jo luopumiselta. Sovitaan niin, että saan vielä kirjoittaa tästä rakkaasta uudestaan, muistella vielä tarkemmin sen historiaa. Sovitaan niinkin, että siittä uudesta kämpästä tuleekin heti niin rakas, niin koti, etten jaksa vanhaa rutjaketta enää muistella.

Sniff.