(Yhteistyössä Sannan Ruokakassi ja Suomen Blogimedia) 

Meidän perheessä ei ole kuulkaa koko elokuun aikana kysytty “mitä tänään syötäisiin?”. Salaisuutena on meille uusi ja erittäin lämpimästi vastaanotettu tuttavuus - valmiit ruokakassit.




Sannan Ruokakassi (aikaisemmin Keittiökaverina tunnettu) on lähettänyt meille elokuussa yhteistyön nimissä pari pientä puuhapussia aina maanantai-iltaisin. Pusseissa on ollut kolme tai viisi ateriaa neljän hengen perheelle resepteineen ja raaka-aineineen. Kun yhteistyötä ehdotettiin, osa minusta huusi sisälläni lujaa “EI!”. Pelkäsin ruokien olevan vaikeita tehdä tai pahanmakuisia, ja että elämästä tulisi nyt yhtä ruoanlaittoa. Näistä vain viimeinen piti vähän paikkansa, ja senkin otin lopulta ihan ilolla vastaan.

Ruoat oli kaikki tosi helppo tehdä, jopa kaltaiselleni makaroni-martalle. Ohjeet oli selkeitä ja uskokaa tai älkää, sain jopa lapset mukaan ruoanlaittoon. Lopputulos oli aina maistuva. Porukalle upposi aivan ennenkuulumattoman hyvin kaikki punakampelasta välimeren pihveihin, silakoihin ja kokonaisiin kanankoipiin. Kaikki muuten ruokia, joita emme ole koskaan ennen tehneet. Elokuu onkin ollut meille yhtä isoa köksänkurssia. Olen oppinut jotain älyhelppoja perusniksejä, jotka varmaan pitäisi osata, ja ollaan syöty enemmän perunaa ja kasviksia kuin ikinä muulloin. Vaati valmiit ruokakassit tajuta että päivän kasviskiintiön voi saada ihan vain tarjoamalla lisukkeena…kasviksia. Ettei tarvitse olla salaattia. Se on hienoa se.




Toinen ilonaihe on ollut tinkimättömys raaka-aineissa. Ensimmäisen pussin kohdalla kohottelin kulmakarvoja kun kassista paljastui luomulihaa, tuoretta yrttiä, laktoositonta jugurttia…laskeskelin päässäni voiko nämä ainekset tosiaan tällä kustannuksella saada? Toisaalta välillä kaipailin ehkä vähän rouheampiakin makuja, ja pakasteherneitä en ehkä lähde enää kovin moneen ateriaan lämmittämään. Mutta ihan sama oikeastaan, otan mielelläni vastaan sen että ihan jokainen ruoka ei ole juuri niin tehty mitä itse tekisin, koska isoin hyöty on aivan kiistämätön: joku on ottanut kantaakseen ruoanlaiton metatyön. Mun ei tarvinnut kertaakaan miettiä mitä ruokaa tehtäisiin ja mitä se tarkoittaa kauppalistana. Sen säästetyn energian avulla olenkin sitten jaksanut tehdä sitä safkaa! Voitto!

Jo ekan viikon aikana huomattiin että viiden aterian kassi on meille ihan liikaa, koska emme kertakaikkiaan ole kotona joka päivä syömässä ja koska minä en kertakaikkiaan jaksa tehdä viitenä päivänä viikossa eri ruokaa. Aterioiden koko on sitäpaitsi sen verran runsas, että monesti meiltä jää yli vielä seuraavan päivän lastenruoka. Kolme ateriaa on juuri sopiva, ja pitää huolen siitä että meilläkin syödään vähän muutakin kuin pasta bolognesea ja uunikalaa.

Kolmen viikon kokeilun jälkeen tämä menee meille kyllä ehdottomasti “jatkoon” listalle. Hintakin on mun mielestä tosi passeli: neljän hengen kolmen päivän kassi maksaa vain 74€. Aika hyvä hinta koko viikon ruoiksi. Kasseja on neljää erilaista, kaikki eri vaihtoehdot viikon ruokalistoineen voi tsekata netistä.



Pistä ihmeessä kokeiluun sinäkin. Ensimmäisestä kassista saat normaalin erikoishinnan lisäksi 8€ lisäalennuksen kun laitat tilatessa mukaan koodin VALEÄITI16 (Koodit ovat voimassa 30.9.2016 saakka ja toimivat vain uusilla käyttäjillä). Sannan Ruokakassien toimitusalueina on tällä hetkellä Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa, Kirkkonummi, Sipoo, Porvoo, Kerava, Nurmijärvi, Tuusula, Hyvinkää ja Järvenpää.  joten laittakaahan muut paikkakunnat kovasti toiveita sisään. Toiveita kannattaa muutenkin esittää, niiden ansioista palvelu kehittyy jatkuvasti. Aikaisempien palautteiden perusteella on jo kuulemma kovaa vauhtia kehitteillä kasviskassi.

Itsehän arvostaisin ehkä vielä leipäkassia, kaljakassia ja karkkikassia..

(Yhteistyössä Sannan Ruokakassi ja Suomen Blogimedia)  Meidän perheessä ei ole kuulk...

Kävin eilen hieronnassa ja valmistauduin jo etukäteen sekä alun että lopun vaikeisiin hetkiin. Alussa hän kysyy onko käsinojat sopivasti. Sanon aina suorilta joo, koska en halua että hänen tarvitsee minun takiani turhaan kumarrella. Lopputunnin tuskailen hiljaa mielessäni että jäivät vähän alas. Lopussa hieroja kysyy miltä nyt tuntuu ja auttoiko yhtään? Automaattivastaus astuu taas kehiin. Että juu juu ihan tosi paljon kiitti hei mä meen nyt tästä. On tosi vaikea kertoa, että no ehkä se vähän auttoi mutta onhan tää vieläkin tosi tosi kipeä. Kampaajalla en never ever sano jos pesuvesi on liian kuumalla tai kylmällä. Kärvistelen. 

Välttelen parannusten pyytämistä viimeiseen asti. En lainkaan pidä siitä, jos joudun sanomaan jollekin minua auttavalle, että teepä se vähän eri tavalla. On jo riittävän tuskaista että he auttavat minua ensi sijassa. On vaikea pyytää apua kunnolla.

Kun ruumiini tai mieleni särkyy ihan oikeasti, uskallan kyllä sanoa sen ääneen ja kirjoittaa siitä tuhansille ihmisille. Tajuan olevani niin alhaalla että apua tarvitaan. Mutta kas, kun paraneminen alkaa ja hyväntahtoiset avuntarjoajat kysyvät sillä tietyllä äänensävyllä "miten voit?", koen pakonomaista tarvetta sanoa että tosi hyvin, nyt on kaikki paremmin. Vaikka ei olisi. Ettei toisen tarvitse taas auttaa, hyvänen aika.

Olen jo pitkään tiedostanut tämän. Että minun on vaikea heittäytyä tarvitsevaksi, olla heikko. Mutta miksi? Ei mulla ole mitään sellaista ajatusmallia, että heikkous olisi huonoa, tai että minun tarvitsisi aina olla vahva. En ajattele kenestäkään muusta apua tarvitsevasta mitään huonoa, päinvastoin: jos saan auttaa toista ihmistä, kiinnyn häneen enemmän. Hoivavietti on suuri ja oleellinen osa laumasieluamme. Miksi hemmetissä sitten minua nolottaa niin äärettömän paljon ajatus siitä, että vaivaan toista ihmistä vielä kerran säätämään käsinojaa tai löysäämään rillin sankoja?

Koska en koe olevani sen arvoinen.

Ajatus pälähti päähän ihan salamana kesken laatikkopyöräilyn. Olin huomaamattani ajatellut tätä asiaa ja kirkkauden tullessa meinasin pysähtyä niille sijoille ihmettelevien lasten kanssa. Että oikeasti, ajattelenko itsestäni noin? En ole sen arvoinen? Minkä arvoinen sitten olen? Ilmeisesti oletan, että minua auttaessaan muut tekevät sen velvollisuudesta, hieman vastentahtoisesti. Sitä taakkaa keventääkseni en pyydä yhtään enempää kuin on pakko. Etteivät sitten pidä minusta vielä entistäkin vähemmän.

Mitä helvettiä?  Kyllähän minä järjen tasolla ihan oikeasti itseäni arvostan ja tunnistan itsestäni paljon hyvää. Olen ihan aidosti oppinut myös hyväksymään omat huonot puoleni ja jättämään niistä pahastuvat ihmiset pois elämästäni sen sijaan että yrittäisin muuttua heidän mieleisekseen. Mutta pienistä asioista sen saattaa yhtäkkiä huomata. Kiusaantunut kieltäytyminen ja päässä kaikuva "älä nyt minun takiani...en ole sen arvoinen". Mistä tämmöinen kumpuaa? Miten sen saa ratkottua pois?

Onko kyseessä vain suomalainen asennemaailma vai pitääkö tässä palata diippiin shittiin taas oman elämänsä ratkoakseen? Kertokaahan te, olen varma että muitakin kuumassa vedessä kärvistelijöitä löytyy.

Kävin eilen hieronnassa ja valmistauduin jo etukäteen sekä alun että lopun vaikeisiin hetkiin. Alussa hän kysyy onko käsinojat sopivasti. S...

Hiphei sanoi arvontakone kun pyörähti! Voitto osui...tättärää...



Maijalle, Kamille ja Ledille - ehkä kaikille, ken tietää! Onnea! Laitathan mulle meiliä osoitteeseen valeaidin (ät) gmail.com niin linkitän sinut Mellin väkeen.

Kaikille muillekin pienet onnittelut, sillä innokas osallistumisenne poiki alekoodin kaikelle kansalle. Siis koodilla mellisyksy2016 saa nyt -15% kaikista normaalihintaisista tuotteista Mellin verkkokaupasta. Koodi toimii ja kukkuu perjantaihin 19.8. klo 24 saakka.

Seuraavaksi sitten vuorossa ihan jotain muuta. Tekisi mieleni tehdä blogihistorian eka "siitä sitten lisää myöhemmin", mutta en viitsi. Eiku teinpäs jo, no siinä se. Jotain muuta tulossa, ja siitä sitten lisää myöhemmin! Pitäkää mammaleggareistanne kiinni!

Hiphei sanoi arvontakone kun pyörähti! Voitto osui...tättärää... Maijalle, Kamille ja Ledille ...