torstai 31. heinäkuuta 2014

Melkein voiton puolella

Ei kommentteja:
Huomenna on kesäloman viimeinen päivä. Sen kertoo jo tämäkin, näiden aikojen vakionäky: 

 
Jatkuvaa, siis aivan jatkuvaa (eli päivä kahdessa viikossa, tämä totuus on ehkä jonkin verran subjektiivinen) pyykki- ja pakkausrumbaa ovat nämä neljä viikkoa olleet. Sähköllä kylmentää kylmälaukku pyörii koko ajan valmiustilassa kuin mikäkin sairaalakassi, kuvassa näkyvä laukku on neljättä viikkoa täynnä ja rakas pyykkitornini on ajoittain hirvittävän käyttöasteen murtamana, mutta vahvasti suorittaen, lämmittänyt kylpyhuonettamme vaatimattoman trooppisiin asteisiin. 

Tänään koitti ilokseni se hetki, että pyykkikasat alkoivat todella vaihtua siihen oikeaan suuntaan. Enemmän puhdasta kaapeissa viikattuna kuin likaisia mytyissä pitkin lattiaa. Lapsetkin saivat kuivausrummussa lämmenneet kylpytakit päällensä ennen kuin puhtaat nassut ja tassut oli tarkoitus peitellä puhtaisiin lakanoihinsa nukkumaan.

Niin että siinä vaiheessa kun Kakkonen poistisen puhtaan kylpytakkinsa uumenista, komeassa keltaisessa suihkussa kaikki iltamaitonsa suoraan kylmälaukun ilmastointiritilän päälle, minua arvatenkin vähän vitutti. 

Jokseenkin kotilaitostuneen minusta tekee se, ettei se (nyt kai entinen) kylmälaukku oikeastaan harmittanut ollenkaan. Vaan se saakelin kylpytakki. 

On taas pyykkikorit täynnä. 

Minäminäminäminä ja hyvä loma

8 kommenttia:
"Tai sitten alat vain taas kirjoittaa itsellesi". Helkkarin hyvä neuvo. Unohdan siis liian pitkät tauot, näennäisen tarpeen kaikkien kuulumisten raportoinnista ja väkisin revityn huumorin. Kirjoitan itselleni, tällä nimellä, tässä formaatissa, tällä areenalla. 

Kesä on ollut ihmeellinen. Alhaisin odotuksin, mutta suurin painein alkanut neljä viikkoa on hellinyt, yllättänyt ja uudistanut meitä. Ykkönen on nukkunut ensimmäisen (lähes) kuivan yönsä, Kakkonen on alkanut puhumaan ja viihdyttämään aivan valtavasti. On se myös alkanut nipistellä ja purra, mutta siitä viis. Insinööri on ruskettunut, rentoutunut ja nauttinut. Uskoisin. Minä olen viettänyt lukemattomia tunteja lukien (hah), aurinkoa ottaen ja viisastuen. Kerännyt hyttysenpuremia, naururyppyjä ja juostuja kilometrejä, kasannut itseäni. 

Jonkun saunaillan sihisevässä hiljaisuudessa, kasvavassa pimeydessä tein elämää mullistavia havaintoja. Halailin omia polviani ja nyökkäilin. Että voikin ihminen elää 31 vuotta ennen kuin ymmärtää mitä se kauan kuulutettu itsensä hyväksyminen aidosti tarkoittaa. Siis että niitä omia vikoja ei oikeasti ole tarpeen poistaa, niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Käsittämätön fiilis, kun tajuaa että se on ihan ok että puhun paljon. Kaikki eivät ehkä sitä aina arvosta, mutta se ei tarkoita että minun pitäisi laskea kuinka monta minuuttia olen taas ollut äänessä ja hiljentyä häveliäästi. Se tarkoittaa että minun pitää etsiä seuraa, joka siitä tykkää (tai hyväksyy sen osana minua). 

Sillä sen ainakin tiedän, ettei kukaan jaksa olla sellaisen ihmisen seurassa, joka koko ajan tutkailee oman osakkeensa arvoa: puhuinko nyt oikean verran, oikeasta asiasta, oikealla sävyllä? Parasta seuraa ovat ne, jotka istuvat aidosti siinä omassa vähän selluliittisessa nahassaan, elämästään nauttien, rauhassa ympäristöään havainnoiden. 

On siis tiedettävä mistä minä pidän, eikä arvioitava mitä muut haluavat. 


Minä haluan kirjoittaa. Minä haluan nauraa perheeni kanssa. Minä haluan laulaa, tanssia ja pelata korista. Minä haluan ottaa kuvia, kehittyä paremmaksi. Minä haluan laiskotella ja syödä karkkia. Minä haluan menestyä työssäni. Minä haluan matkustella. Minä haluan olla paljon kotona. Minä haluan olla usein yksikseni. Minä haluan puhua. Paljon. Minä haluan olla kuuntelija. Minä haluan olla sarkastinen, yliampuva, välillä tökerön suorasanainen ja joskus osuvasti sairaan hauska. Minä haluan olla oma itseni. Minä haluan olla onnellinen. Minäminäminäminä ja sitä kautta parempi minä. 

Ja minä haluan edelleen olla Valeäiti, tuon internetissä liioitellusti ja paikoin pateettisen dramaattisesti meuhkaava, mutta salaa elämästään kovasti nauttiva äitihahmo. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Just tätä pitäisi tehdä

10 kommenttia:
Meillä näyttää tällä hetkellä juuri siltä, kuin olisimme pesseet kuusi lastia pyykkiä ja tyhjentyneet viisi kassia. Meillä näyttää myös siltä, että pari desiä Ataraxia on valunut juuri siihen elektroniikkatavaraa sisältäneeseen kassiin:


Takana on tuntia vaille vuorokausi kassinvaihtopäivää. Olemme olleet lähes viikon mökillä ja huomenna aamulla matka jatkuu kohti Turkua, jo torstaina koittavaa seuraavaa kassinvaihtopäivää odottaen. 

Tämä ilta onkin melko "pitäisi" - henkinen. Pitäisi siivota, pitäisi lajitella pyykkejä, pitäisi pakata, pitäisi viedä roskia ja laittaa laskuja maksuun. Onneksi selkä on tänään HV tilassa (ja Insinööri lenkillä), joten aion kerrankin olla tarpeellisen itsekäs ja keskittyä oleelliseen: 



Ketä siel Turguses mitään tarvii, häh?


tiistai 8. heinäkuuta 2014

Miten mökille lähdetään

4 kommenttia:
Joillain hassulla ihmisillä on sellainen sisäänrakennettu vamma, että vapaapäivänä, kellon lyödessä 10, pitäisi olla jo tekemässä jotain kivaa. Vamma muuttuu erittäin vaaralliseksi, jos kyseessä on melkein ensimmäinen hellepäivä, perhe on nukkunut myöhään ja aamupäivällä pitäisi lähteä mökille. Suorastaan hengenvaarasta puhutaan kun tilanne pohjustetaan vielä sotkuisella kodilla ja täysin nollatilanteen pakkaamisella. 

Ainoa järkevä tapa selviytyä yllä kuvaillusta tilanteesta on ulkoistaa perheen stressierkki aurinkoon. Sille tungetaan lapset mukaan ja se päättää unohtaa sen pään sisällä piipittävän klo 12 lähtöaikatavoitteen. 


Puistossa sen ja lasten on hyvä olla. Aurinko paistaa ja kiirettä ei ole. Sillä aikaa sen mies voi pakata erilaisen seurakunnan tavaroita matkaan, ja vaimo voi päättää että valinnat oli hyviä. Kyllähän wifebeaterissa pari lenkkiä voi juosta urheilurintsikoiden sijaan. 

Homma pitää osata viimeistellä tyylillä. Lounasta ei siis missään nimessä syödä kotona, vaan seurue viedään Koffin laidalle Café Fannyyn. Siellä saa koko perhe riittävän maukkaan ruoan parilla kympillä. Mikä tärkeintä, siellä saa jonkun muun ostamia mansikoita, tuntemattoman leikkaamaa vesimelonia ja muiden pesemiä astioita. Ja jälkeensä voi jättää sotkun. 



Matkaan lähti lopulta klo 14 sivumennen sanoen aika tyytyväinen perhe. 



maanantai 7. heinäkuuta 2014

Lomalomaloma

2 kommenttia:
Ei suunnitelmia. Aurinko paistaa. Koko perhe uikkareissa. 



Hiljenen, ugh!

torstai 3. heinäkuuta 2014

Sillä tavalla sopivan verran

4 kommenttia:
"Lasi valkoviiniä, kiitos!" 

"Paljonko laitetaan?" 

"Laita sen verran että sormeen on tullut haava, lapsi on oksentanut autoon, keittiön kaapiston alle meni etikkaa ja kuvankin taustalle tuli rumia esineitä, toisaalta sellainen kaato että työt saatiin menestyksekkäästi tappiin, huomenna alkaa kesä ja loma, koti on kohtuullisen siedettävä, lapset nukkuvat (hiljaa) taas omissa sängyssään ja mieskin on matkalla kotiin."


Kippis!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Luksus, josta melkein osasin nauttia

8 kommenttia:
Tämän viikon maanantai oli hieman poikkeuksellinen. Toki aamuun kuului samat väsyneet silmät, taivaallisen tärkeät kahvit ja taukoamaton puheenpulputus, mutta erona oli hieman poikkeuksellista pidempi työmatka.

Sillä aamutoimien jälkeen me astuimme Insinöörin kanssa autoon ja ajelimme reilun tunnin takaisin Helsinkiin, kohti työpaikkoja ja autuasta vapautta. Edessä olisi neljä päivää ja kolme yötä lapsivapaata arkea. En osaa oikein sanoin kuvailla, miten iso luksus edellinen lause on. Se on hienompaa kuin kylpyläloma Kreikassa, shoppailuloma New Yorkissa tai ilmainen auto. Se on itseasiassa vielä parempaa kuin perus treffi-ilta, tai jopa viikonloppumatka puolison kanssa. Se on jotain aivan korvaamatonta - aikahyppy aikaan ennen lapsia!

Voi jösses sentään! Kotona oleminen, arjen pyörittäminen ilman sitä ihan oikeaa a r k e a. Mieli lähti pyörimään hurjia kierroksia: tämä luvattoman suloinen ylimääräinen loma kuluisi tietysti aidosti joustavan työajan duuniin (ei tarvitse lähteä 16.09 tarhaan), hurjaan urheiluun, kavereiden näkemiseen, shoppailuun, kovaan musiikkiin ja vapautuneeseen kiroiluun. Totuus oli vähän toinen. Silti, se maanantai oli ehkä paras mitä olen ikinä kokenut. Nukuin päikkärit (yksin). Lähdin kaupungille (yksin). Kävin kaupoilla (Insinöörin kera, en ostanut mitään mutta se tietysti löysi kengät), söin ahtaassa ravintolassa, join äkkikaljan ja menin leffaan (edelleen Insinöörin hyvässä seurassa). Kävelin rappusia, tungin itseni ihmismassojen läpi vihellellen ja olin autuaan huonolla ruokavaliolla. Illalla avasin jääkaapin oven todetakseni vahingoniloisesti, että tuotteet olivat menossa vanhaksi. Menkööt, tällä viikolla ei tehdä jämäruokia vaan haetaan noutosushia!

Tiistaina leijuimme edelleen onnen kuplassa. Ihmettelimme toinen toisillemme, miten iso ero elämässä on näin. Vaikka eihän niistä lapsista siis mitään vaivaa oikeasti enää ole...mutta silti. Kuinka sitä vasta näin havahtuukin huomaamaan, miten iso osa henkisestä ja toki myös fyysisestä kapasiteetista lapsiin kuluu! Mieli, silmät ja korvat vahtivat alati, kuuntelevat tahtomattaankin ja näkevät kaiken. Varmaan vahtivat myös vähän kelloa: onko jo iltapala-aika? Vaikka elämä on helpottanut ihan satakertaisesti sitten vauva-aikojen, on sydän vielä niin paljon kiinni lapsissa, ettei oma pööpöily, möllötys ja haihattelu mahdu siihen väliin. Yksin ei ehdi olla. Pois jää siis todella iso osa minusta, ja meistä.

Mutta sitten, äh. Tiistai-ilta. Vähän hiljainen etätyöpäivä, vähän saamaton ilta ja vähän hoitamaton koti. Suorittajan nillitys alkaa hakata takaraivossa, kotona tuntuu vähän...tylsältä. Muuttumattomalta. Lopulta saan raivarit jostain aivan älyttömästä ja päätän lähteä ulos. Kohteena, öö, leikkipuisto. Kaveria tapaamaan. Pakotan Insinöörin mukaan ja soitamme matkalla lapsille. Yhtäkkiä kuulen itseni sanovan "mitäs jos tulisin sinne huomenna illaksi ja yöksi?".

Taitaa se olla kuulkaa niin, että vielä isompi osa minusta ja meistä on poissa juuri nyt.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Mistä on (laissa hyväksytyt) pienet tytöt ja pojat tehty

9 kommenttia:

Kun aloin odottaa Ykköstä, puhuimme ystäväni kanssa tulevasta vauvasta ja maailmasta joka sitä odottaa. Mietimme, onkohan se tyttö vai poika, vaalea vai tumma, pitkä vai lyhyt, vasen- vai oikeakätinen, äkkipikainen vai rauhallinen, hetero vai jotain muuta. Maalasimme tulevalle tyypille luonnetta, elämää ja onnea.

Jossain kohtaa spekulointiamme totesimme hilpeästi että oikeastaan ihan sama onko tyttö vai poika, "let's just hope it's gay".

Tämän päivän uutisten valossa joudun ehkä pelkäämään jotain ihan muuta. Ostaa lisää vaaleanpunaisia prinsessavaatteita ja sinisiä rekkaleluja, piilottaa Kakkoselta mekot ja Ykköseltä työkalut. On noudatettava normia. Ehkä Suomessa ei voikaan enää toivoa lastensa kasvavan onnellisiksi, iloisiksi, täysin omiksi persoonikseen, jotka saavat olla ihan mitä haluavat. Ehkä pitääkin toivoa että niistä kasvaa kaltaisiani keskivertoyksilöitä, jotka äänestävät ennakkosuosikkia, syövät jauhelihaa, kirjoittavat ylioppilaaksi ja mahtuvat lomakkeiden lokeroihin sekä eduskuntamme säätämiin lakeihin. 

Perkele.