Voi iiih mikä Vappu! Normaalien juhlintojen lisäksi käytiin tutustumassa yhteen tälläisen rakkauspakkaukseen: 


Ihan uusi Serkkutyttöhän se siinä. Niin ihana, niin ihmeellinen. 

Kakkosen mielestä ei niinkään. Hän katseli uutta tulijaa hetken muiden mukana lähinnä velvollisuudesta. Seisoi vierellä ja kuunteli kun ihastelimme tummaa tukkaa ja pieniä sormia. 

Kun Serkkutyttö oli jo muuttunut vähän tylsäksi (eihän se edes liikkunut!), kääntyi pieni totuuden torvemme, tuo elämämme kommentaattori ympäri ja kysyi Ugilta hieman mietteliäänä : "eikö niin että mun isä on kalju?" 

Saahan sen huomion näinkin.  

Voi iiih mikä Vappu! Normaalien juhlintojen lisäksi käytiin tutustumassa yhteen tälläisen rakkauspak...

Makuuasentoon meneminen, kyljen kääntäminen. Sängystä ylös nouseminen, kahvikupin kurottaminen toiselta puolelta pöytää. Tiskikoneen tyhjennys, pöydän pyyhkiminen. Liian raskaan oven avaaminen, turhan suuret hypyt lätäköiden poikki. Levariin hyppääminen, palloon kumartuminen. Kumartuminen ylipäänsä. Housujen pukeminen, kenkien sitominen. Istuminen. Kuperkeikat, tramppahypyt, tanssimuuvit ja akrobaattiset kröhöm asennot. Joskus jopa halaaminen.

Siinähän se näkyy.
Aivastaminen, pelästyminen, liukastuminen, tippuvan tavaran nappaaminen. Pitkät ajomatkat, toimistolla istuminen ja ahtaat välit.

Leikkauksen arvoisia vai ei? Lääkäri tuijotti magneettikuvassa näkyvää välilevyn pullistumaa ja oli sitä mieltä että kyllä varmaan pitää leikata (ylläri).

Se painaa hermojuurta. Ja kyllähän se haittaa sun elämää, sähän et voi kumartua. 

No en voi tehdä muutamaa muutakaan asiaa, mutta niin se on ollut jo aika monta vuotta. Minulla on kuitenkin keinoni: pahoina päivinä joku muu voi avata oven ja tyhjentää tiskikoneen. Syliin voi hypätä tai kammeta polven kautta, naaman voi pestä lavuaarista kiinni pitäen, tavarat voi noukkia kyykkäämällä tai varpailla nostamalla (jos on hyvä päivä). Kaatuneen lapsen voi pyytää itse nousemaan tai napata haalarin niskapalasta kiinni. Koriksen pelaamiseen en kyllä ole vielä löytänyt oikotietä.

Mistä tietää, auttaako leikkaus? Mistä tietää onko pullistuma kahden kuukauden takaa vai vuosia lymyillyt? Mistä tietää, tuleeko se uudestaan? Ja mistä, oi mistä, saisin jonkun takuuvarman lääkkeen jolla tää madafakin homma saadaan oikeasti loppumaan? Menen vaikka vesijumppaan jos joku osaa kertoa että se sen oikeasti ratkaisee ja mun paska selkä poistuisi meidän perheen vakiojäsenistöstä.

Annetaan ajatusten ja selän levätä vielä pari viikkoa, sitten "neuvotellaan" ortopedin kanssa.

Sillä välin hauskaa vappua kaikille!

Makuuasentoon meneminen, kyljen kääntäminen. Sängystä ylös nouseminen, kahvikupin kurottaminen toise...

Kuvasta iso kiitos Lähärille ja seurasta Veeralle!
Te olette jo varmasti kuulleet ihan kyllästymiseen asti hirvittävän glamorööseistä blogigaaloista. Olette uskoakseni jo korvianne myöten täynnä kertomuksia siitä, miten kaupungin virtuaalikerma valui liian pienissä hepenissään Helsingin Suvilahteen ja söi liian pieniä annoksia raakaa lihaa.

Minun(kin) iltani oli glamoröösi ja mahtava. Tapahtumien kulun voi kerrata ja parsia yhteen lukemalla pötköön esimerkiksi kanssani hillitysti krebailleiden Lähiömutsin, Mamma Rimpuilee:n, Periaatteen Naisen, Leluteekin (filosofille sopivaan tyyliin pohdiskelevan), Mehukekkereiden ja Nakit ja Mutsin versiot illasta. Ehkä oikeellisimman kuvan illan tapahtumista ja mammabloggareiden salatusta sielunmaisemasta antaa kuitenkin Tämän kylän homopoika Eino, joka kuvailee paitansa veroisella värikkyydellä koko porukan yhdessä kokemia #homohommia.

Vaikka voisi kuulostaa siltä, että illassa parasta oli nämä mahtavat kollegat, uudet ja vanhat tuttavuudet, se ei pidä laisinkaan paikkansa. Parasta eivät olleet edes ne paljon puhutut drinkit, joita tahmaisista laseista kiskoimme kaksin tahmaisin käsin. Heittämällä parasta koko illassa oli se, että minua luultiin tyylibloggariksi!*. No jos totta puhutaan, tämä tyylimaailman ihminen lähestyi koko seuruettamme, mutta haluan ajatella että minä olin lähestymisen syy enkä vain lähin, jolle puhua.

Siinä me muina mammoina seisoimme, kun Hän lähestyi. Hän sanoi "anteeksi, mutta meillä on tuolla alkamassa tyylibloggareille sellainen haaste. Kyseessä on TV-sarjan casting".

Me sanoimme: "----". Hän tuijotti. Me änkytimme "tota, me ei olla tyylibloggareita". Hän ilahtui, "ai, mitäs bloggareita te sitten olette?". Me kohotimme lastemme venyttämät rintamme ja sanoimme ylpeinä "me ollaan tässä perheskenessä". Hän punastui ja lähti kiireesti peruuttamaan pois, samalla mutisten "ai jaha, eh, ai te ootte siinä perheskenessä no heh kivaa iltaa vaan teille".

Pienestä rivienvälistä luettavasta loukkauksesta huolimatta me tyylikkäät mammabloggaajat hehkuimme loppuillan onnesta, sellaisesta jonka saa vain siitä kun joku kysyy sinulta Alkossa paperit tai gaalassa TV-castingiin. Ai että. Harmi ettei Hän tavannut minua viime vuonna, olisi tiennyt heti kärkeen kuinka mahdottoman photogeeninen olen.

*onkohan tämä edes oikea termi?

Kuvasta iso kiitos Lähärille ja seurasta Veeralle ! Te olette jo varmasti kuulleet ihan kylläst...


Jos ette vielä bonganneet, Lähiömutsi-Hanne kirjoitti eilen tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teksti kuvaa täydellisesti sitä, miten vanhemmuus on pahimmillaan pohjatonta riittämättömyyttä, taistelua kiellettyjä ajatuksia sekä epäonnistumisen tunteita vastaan. Kaksi lasta ei todellakaan mene siinä kuin yksi. Tuon ärsyttävän lauseen sanominen pahaa-aavistamattomalle yhden lapsen äidille on kuin sanoisi synnytyksestä että hui hai, se vain vähän nipistää. Vitut se mitään nipistä. Kumpikin homma on aivan järkyttävä puristus, jonka aikana epätoivo, raivo, suru ja tulevaisuudesta haaveilu jylläävät siinä itsesyyllistämisen rinnalla. Miksi en osaa tätä paremmin? 

Lähiömutsi-Hanne kirjoittaa:
Olen lukinnut itseni vessaan saadakseni hengittää, vaikka lapset ovat itkeneet hätääntyneenä ulkopuolella. Mutta parempi se kuin ne hirvittävät mustaliejuiset ajatukset, jotka välillä kiemurtelivat mieleen. Teki mieli repiä ja löydä. Mistä helvetistä sellainen punaisena polttava viha ja epätoivo voi tulla?


Ja ei kuitenkaan niin kauan sitten, minä toinen Hanne täällä kirjoitin:

Kuinka voimakas hirviöni on, mihin se pystyy? Mitä jos. Mitä jos jonain päivänä, oikeasti. Pystynkin siihen. Pelottaa niin perkeleesti, koska noina hetkinä tuntuu etten hallitse itseäni. Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.
Nyt haluan kirjoittaa meille kummallekin Hannelle, ja toivottavasti monelle muulle saman repivän tunteen kanssa painivalle vähän lohtua. Haluan kertoa teille (meille) että juuri niin kuin Lähiömutsikin on jo päässyt huomaamaan, it gets better. Sillä tänään, melkein päivälleen neljä vuotta tuon hirviö-tekstini jälkeen huomaan että jotain on muuttunut. Minä oikeasti uskon juuri nyt, juuri tänään, että kaksi lasta on minulle parempi kuin yksi. Nähdäkseni tämän on mahdollistanut kaksi asiaa.

1. Olen hyväksynyt hirviöni. Kyllä, se edelleen harmittaa, pelottaa ja tuskastuttaa kun tunteet lyövät yli. Ja sitä todellakin tapahtuu edelleen, vaikkakin eri muodossa. Ylilyönnin teot muuttuvat ja tuovat tullessaan uudenlaisia syyllistymisen mahiksia. Nyt voi olla paskana vaikkapa siitä, että huusi kurkku säristen "olkaa nyt hiljaa!" tai kuittasi hämmentyneelle lapselleen riidan päätteeksi sarkastisen vahingoniloisena, juuri niin kuin Lapsellista-blogin Annakin jokin aika sitten kirjoitti. Mutta. Nyt olen suhteellisen ok asian kanssa. Olen oikeasti uskonut, että tämä nyt on tätä vähän kaikilla, ja että minulla on oikeus välillä väsyä siihen kärsivällisen kasvattajan rooliin. Ehkä syytäkin välillä väsyä siihen, näyttää lapsillekin inhimillisyyden toinen puoli. Hyväksyntä on helpottanut ihan selvästi. Jos ääneen lausutut pahat tunteet vaimenevat, hyväksytyt pahat tunteet ne vasta vaimenevatkin. 

2. Välillä, yhä useammin, kaksi on helpompaa kuin yksi. En meinaa itsekään uskoa tuota äsken kirjoittamaani. Tämä, jos jokin, on se "it gets better" -kohta. Heti kun Kakkonen alkoi olla järkevän ihmisen rajamailla, puhui ja toimi itsenäisesti, homma alkoi vaikuttaa lupaavalta. Vaaka kallistui enemmän ja enemmän plussan puolelle kun lapset viihdyttivät toisiaan ja pitivät jopa vähän toisistaan huolta. Nyt kun elämme poikkeuksellisen uhmattomassa vaiheessa, tämä kaksikko on ihan parasta mitä voisi olla ja vajaan puolentoista vuoden ikäero näyttää parhaita puoliaan. Sisarukset touhuavat kaikkialla keskenään ja ottavat uudessa tilanteessa toisiaan kädestä kiinni. Vaikka toki meilläkin yhden lapsen kanssa kahdestaan retkeily on ihan eri juttu ja sinänsä rentouttavaa, minä huomaan saavani eniten itseäni takaisin silloin kun nuo kaksi ovat yhdessä. Silloin he ovat keskenään lasten maailmassa, ja minä saan olla rauhassa aikuinen. 

Tänä päivänä tulee enää aniharvoin niitä hetkiä, kun pohdin kotiin tullessa, että mitä jos vain kävelisin oven ohi, enkä menisikään kotiin? En enää jatkuvasti haaveile kokopäiväisestä au pairista, aurinkomatkasta (yksin) tai sisäänrakennetuista korvatulpista ja valium-tipasta. Rautatieasema ei enää edusta pakoa arjesta, vaan mahdollisuutta lasten kanssa tehtyyn seikkailuun. Enkä nyt halua kuulostaa ylimielisen suurelta ihmiseltä, jonkinlaiselta äitijeesukselta, vaan sanon vain että pohjimmiltaan elämä on ihan oikeasti helpottanut. Merkittävästi. Lasten kanssa pärjääminen ei enää vaadi yli-ihmisen voimia, joiden loputtua rojahdetaan itkuisena sänkyyn. Lasten kanssa ei enää tarvitse niin kamalan paljon pärjätä, ne ovat oikeastaan suurimman osan ajasta aika..helppoja. Ja kivoja.

Ja vaikka kurjia vaiheita ja uusia ongelmia tulee edelleen vastaan kiusaamisesta teini-ikään (ei ajatella sitä vielä), samalla tuntuu että omat taitoni, voimavarani ja unipankkini kasvavat ja vahvistuvat, tehden jokaisesta haasteesta edellistä helpomman hoitaa.

Jukka-pojan sanon siis sinulle, tätä lukeva väsynyt äiti: Jaksa vielä hetken aikaa. It gets better.

Jos ette vielä bonganneet, Lähiömutsi-Hanne kirjoitti eilen tekstin, joka pitäisi jakaa neuvola...

Unohduksiin jäänyt "Projekti Ranka" sai eilen vähän lisäpontta kun sain vihdoin lähetteen kautta pääsyn magneettikuvaan. Hurraa, vihdoin (ehkä) oikea ymmärrys siitä, mikä siellä selässä mulle kettuilee! 

Silti vähän jännitti. Mulla on joskus pientä taipumusta klaustrofobisuuteen ja puoli tuntia humisevan koneen sisällä täysin liikkumatta tuntui vähän pitkältä ajalta. Sisään mennessä piti riisua kaikki metallia sisältävä pois (ne kaarituet, niitä me tissittömätkin käytetään) ja heittää sairaalan kaapu siihen päälle. Ja ottaa yksi nopea ruma selfie. 

"Äiti miksi sä näytät niin väsyneeltä?" "Koska tämä oli _ennen_ päikkäreitä, rakkaani"

Itse huoneesta löytyi sitten se valtava talouspaperirulla, jonka sisään oli meneminen. Etsin mahdollisimman mukavan asennon kylmältä laverilta ja sain käteen jonkinlaisen mollukan. Sen nimeksi annettiin "kutsunappi, jos tarvitset jotain tai on kysyttävää", mutta kun kyseessä oli puolen tunnin (ja tonnin) kuvaus, jonka aikana ei saanut liikkua y h t ä ä n, olen aika varma että napin oikea nimi oli "paniikkinappi, jonka painamiseksi saa liikuttaa sormea jos meinaat muuten pimahtaa".  

En koskaan painanut nappia, enkä kai liikkunut. Mutta muuten tein yhden ihan väärän valinnan. Hoitaja kysyi, minkä radiokanavan haluaisin vastamelukuulokkeisiin pauhaamaan. Hirveä tilanne! En minä tiedä! Meinasin sanoa että YleX, mutta sitten muistin että sieltä tulee joskus heviä. Puoli tuntia liikkumatta, heviä väkisin korviin? Ei ei ei. 

No jos vaikka radio Helsinki, sanoin ja pian olinkin jo tukevasti talouspaperirullan sisällä. Kuuntelin valtavan koneen aloittelevia ääniä ja (huonoja) radiojuontajia. Yhtäkkiä muistin että pikkareissani saattaa olla pieni metallilaatta. Ihan just siinä kohdassa mitä tässä nimenomaan kuvattiin. Työntääkseni alkavaa huolta vähän kauemmas keskityin kuuntelemaan radiota. 

"TANG TANG TANG TANG" sanoi los magneettoskone ja "niin meillä on tänään siis sun toiveilta ja sähän olet ysärilapsia?" sanoi juontaja. Nyt heräsi ihan uusi huoli. Aiheesta.

Sillä voi miten voikaan ihmisellä olla rehellistä heviä ikävä. Kun Eiffel 65:n "Blue" vihdoin, liikkumatta ilmaistujen "voi luoja vaihtakaa kanavaa" loppui ja sen perään tuli DJ boboa, aloin suunnitella selviytymisstrategiaa. Kelasin, etten ehkä kehtaa painaa kutsunappia tämän takia. Olisi ehkä vähän noloa valittaa itse valitusta musasta näillä minuuttihinnoilla. Tein siis sen, mitä aina tiukassa tilanteessa. Aloin kirjoittaa aiheesta jo etukäteen blogikirjoitusta. Mietin, että teen listan kaikista niistä kamalista biiseistä mitä tässä ehtii tulla. Laskin, että joku TOP 5 listaus saattaa ehtiä syntyä. Vaikka masiina piti aika kovaa ääntä, nämä timantit eivä jää minulta huomaamatta, kerron kaiken maailmalle! 

Yhtäkkiä juontajat lauloivat viimeisiä sanoja biisin mukana. Mistä hitosta "Maija-hii!" nyt tänne luureihin tuli? Musiikki loppui. "Se oli siinä!", kertoi hoitaja iloisesti ja minä vedin raksin seinään. Entinen päiväuniin kykenemätön tyyppi on nyt siis nukahtanut pelottavassa tilanteessa raksameteliin, ysärijytke korvissa, ajatukset puolivälissä. 

Ihan hyvät viidensadan euron torkut oli. Ja kuvat on musta aika onnistuneita, tsekatkaa mikä kuuma kissa! 

Does my bum look big in this?


Unohduksiin jäänyt "Projekti Ranka" sai eilen vähän lisäpontta kun sain vihdoin lähetteen ...