Meillä on kaksi hyvin eriluonteista lasta, se on tullut ajan mittaan selväksi.

Kärjistettynä voisi sanoa, että riittävällä äänenpainolla Ykkösen voi käskeä tekemään mitä vain, ja toisaalta mitä jämäkämpi käsky sitä vähemmän Kakkonen tekee yhtään mitään. Kakkosen saa tekemään haluttuja asioita pukemisesta mukana kävelemiseen melkein ainoastaan positiivisen kannusteen avulla.

Ykkösellä onkin iso riski ajautua kiltin tytön syndroomaan, kun me vanhemmatkin raukkaa huomaamattamme sinne pusketaan. Iloitaan siitä, että se on "niin helppo". Onhan se helpomman tuntuista, käskeä toinen tekemään jotain kun olet ensin tunnin keksinyt toiselle motivaatiotekijöitä.

Kumpi lapsista oppii vaatimaan itselleen oikeaa motivaatiota ja kumpi ajautuu tekemään sitä mitä käsketään?

Mietin tätä dilemmaa joka kerta kun näen jossain maininnan, että koulu on tytöille poikia helpompaa erilaisten oppimistapojen takia. Että tytöille sopii kirjan tankkaaminen ja opetuksen kuuntelu siinä missä poikien täytyy saada itse kokea ja tutkia (huomaa kärjistys).

Tästä on enää pieni askel siihen että sanotaan poikien olevan poikia ja ne tytöt on aina niin kilttejä ja helppoja.

Kuvituskuva. Ku vitutus - kuva.
Musta tuntuu että tämä kaikki on ihan paskapuhetta.

Onko todella niin että kaksi ihmislajin edustajaa poikkeavat evoluution tärkeimmässä ominaisuudessa, kyvyssä oppia, vain sukupuolen takia?

Vai voisiko olla niin, että jokainen ihminen tarvitsee sisäisen motivaation tehdäkseen hommia? Minä uskon että olemme kaikki uteliaita ja haluamme itse tutkia.

Erilaisista oppimisen tavoista on toki kymmeniä tutkimuksia. Tyypillisesti sanotaan että ihmisillä on erilaisia tapoja, vaikkapa niin että 40 % ihmisistä oppii lukemalla tai näkemällä, 30 % oppii kuulemalla (luokkahuonetilanne), ja jopa kolmannes tarvitsee oppiakseen tekemistä, kokeilemista, käsin kirjoittamista.

Harvassa tutkimuksessa sanotaan, että tyttöjen ja poikien välillä olisi biologisia eroja oppimisessa. Minä en löytänyt nopeasti katsottuna yhtäkään, mutta linkatkaa jos löydätte!

Ettei kuitenkin olisi niin, ettei jokaista tyttöjä oikeasti kiinnostaa kuunnella, lukea ulkoa ja kirjoittaa puhtaaksi? Voiko olla että tyttöjä motivoi näistä asioista saatu palaute ja tunne siitä, että he tekevät oikein, ovat kilttejä, pärjäävät, tulevat hyväksytyiksi?

Ei siitä ole kovin kauaa kun Suomessakin tyttöjen odotettiin tekevän jotain ihan muuta kuin harjoittelemaan matikkaa akateemista uraa varten. Tyttöjen oikeus käydä koulua on edelleen maailmanlaajuisesti harvinainen herkku ja laitan pääni pantiksi että se etuoikeus painaa vielä tämänkin päivän tyttöjen vastuuntunnolla.

On oltava kiltti tyttö ja luettava läksyt, vaikka minuakaan ei oikeasti kiinnosta. Ihan vaan ettei tule heitetyksi vaikka koulusta ulos kun tänne on kerran päästy ja täältä se ammatti saadaan.

Pojat sen sijaan, nuo tulevaisuuden all male panelin edustajamme, saavat vähän turvallisemmin riehua, älämölöidä ja "olla poikia". Kokeilla ja tehdä, mikäs tässä.

Onneksi tämä näyttäisi olevan muuttumassa. Uudet opetussuunnitelmat ilmiöoppimisineen ajavat koko luokkaa enemmän tutkivaan maailmaan, pois ulkoluvusta ja hiljaa istumisesta.

Omille lapsilleni toivon heti ensi syksystä alkaen (iik!) idearikasta, luovaa ja uudenaikaista opettajaa.

Kakkoselle toivon pikkuisen lisää kärsivällisyyttä tehdä asioita myös ns. ulkoisen motivaation kautta (koska minä sanoin niin) ja Ykköselle uskallusta heittäytyä hankalaksi jos sitä vain käskytetään.

Mukavaa, että joka aamu on mahdollisuus harjoitella.

Meillä on kaksi hyvin eriluonteista lasta, se on tullut ajan mittaan selväksi. Kärjistettynä voisi...

Tiedättekö sen työpaikkahakemuksen, jossa hakija kertoo olevansa "motivoitunut tiimipelaaja"? Se on paitsi kliseistä, myös väärin.

Kukaan ei ole lähtökohtaisesti ja aina motivoinut. Sellaista työntekijän ominaisuutta ei ole olemassa. Että naks, laitanpa tästä motivaationi päälle ja hommat hoituu!

Motivaatio on aina sisäistä, eikä sitä voi pakottaa. Jostain pitää tulla oma sisäinen halu tehdä jotain. Motivaatio saattaa aluksi syntyä ulkoisesta lähteestä (raha, maine, pomolta taputus olalle), mutta kestävä ja asioita eteenpäin vievä motivaatio kumpuaa aina ihmisen omasta halusta tehdä jotain.

Ulkoinen motivaatio loppuu jossain kohtaa kesken. Pitkät päivät ei enää muutaman kuukauden päästä maistu, jos työ ei tunnu merkitykselliseltä, hiilareita ei jaksa vältellä jos tavoitteena on vain muiden hyväksyntä, shoppailu ei lopu jos kauniit vaatteet on oikeasti säästötiliä kiinnostavampia.

Ehdotonta, ikuista motivoitumista tärkeämpää on oppia löytämään ne itselle toimivat keinot motivoitua. Hyvin harvalle se on raha. Useimmille se on tunne siitä että tekee jotain merkityksellistä. Oppiminen, muutoksen tekeminen tai muiden auttaminen ovat yleensä aika helppoja motivoitumisen lähteitä. 

Jos siihen työpaikkailmoitukseen kannattaa jotain motivaatiosta laittaa, mainitse asiat, jotka sinua yleensä motivoivat. Silloin työnantaja osaa miettiä, löytyykö heiltä sinun motivaatiotasi tukevia tekijöitä (luova ympäristö, paljon kollegoja, merkityksellinen missio?) vai päädyttekö alkuhuuman jälkeen ikuisesti keskustelemaan roolistasi ja työtehtävistäsi.

Kaikista kiinnostavin hakija olet jos voit sanoa: "tunnistan hyvin omat motivaatiotekijäni ja osaan puskea duunit sinnikkäästi loppuun myös silloin, kun niitä ei löydy."

Tällä retkellä paluukävelu motivoitiin suklaakekseillä.
Kakkonen on elävä esimerkki motivaation tärkeydestä. Tämä jäbähän ei tee mitään vain käskemällä (ja hyvä niin*).

Vielä kuukausi, kaksi sitten Kakkonen käytti kirjoja lähinnä oman keikkalavansa tukipilareina. Nyt se on nenä kiinni kirjassa kaikki mahdolliset hetket, ja yrittää kovasti lukea enemmän kuin kolme kirjainta kerrallaan.

Sillä ne kolme kirjainta se jo osaa! Niin hyvin, että aiomme ylpeänä merkata vauvakirjaan, että Kakkonen oppi virallisesti 4v 10kk iässä lukemaan. Pieniä sanoja, mutta kuitenkin.

Mikä näin ison muutoksen saa aikaan? Kohdilleen osuva motivaatio. Keikkailevan artistin piti löytää oikeat biisit Spotifysta ja vanhempien laiska apu alkoi kyrsiä. Se alkoi siis itse tutkia sanoja ja kirjaimia tarkemmin. Ensin löytyi helpot Robin, Risto (räppääjä), Anna (puu) ja vähän jo vaikeampi Chisu.

Kun se sitten yhtäkkiä osasi itse etsiä Hectorin sekä Teflon Brothersin Lähiöunelmii, heitin sen eteen vähän perinteisempiä sanoja kuten "isi" ja "hei" ja nyökyttelimme tyytyväisenä ääneen lukijan vieressä. Niin sitä sitten opitaan kun motivaatiovipu löytyy.

Nyt tarvitsee enää keksiä, millä sen motivoisi pukemaan itsenäisesti päälle ja käymään vessassa vaikka "mä kävin jo eilen".


* Tähän ajatukseen liittyy myös paljon ajatuksia koulusta ja oppimisen tavoista siellä. Siitä "tytöt pärjää koulussa paremmin" - höpinästä. Kerään vielä hetken siitä ajatuksiani ja sitten pärähtää! 

Tiedättekö sen työpaikkahakemuksen, jossa hakija kertoo olevansa "motivoitunut tiimipelaaja&qu...

Onkohan tämä vanhenemisen merkki, en tiedä. Mutta jokin siinä on, että mökkeilystä on tullut suorastaan meditatiivista.

Teininä mökillä oli kuulemma kamalaa. Meillä ei ollut omaa mökkiä, joten mökillä oli yleensä kivaa: Jonkun kaverin vieraana muutama päivä tai viikko ikuisesti aurinkoisessa kesässä heppoja moikkaillen.

Seuraavat aika monta vuotta mökkikeikka tarkoitti hillitöntä ryyppäämistä. Sitten auringonottoa. Tuli lasten aika, ja mökkikeikka tarkoitti aivan jäätävää säätöä: pakkauslistoja, autolaattaa, uusia huolenaiheita (laituri! ampiaiset!), ihan väärään aikaan tulleita vatsatauteja.

Uh. Noina vuosina mökkikeikka edellytti kyllä montaa aikuista ja varmaa aurinkoa, jos minut halusi mukaan.

Nyt jotain on kuitenkin muuttumassa. Nainen vanhenee ja mieli hiljenee.





Se että tulen vapaaehtoisesti keskellä talvea Käpälämäkeen on aika iso juttu. Vaikka meidän pieni mökkimme on jo jonkin aikaa ollut todella tärkeä, se on rajoittunut ainakin jossain määrin hyviin säihin. Vaikka viime kesänä opin nauttimaan jopa sateisesta viikosta mökillä, talvella lähteminen on ollut ihan ekstraiso vaiva: pitää lämmittää mökki, kantaa vedet joka paikkaan, jäätyä huussissa ja tiskata laskelmoiden.

Kököttää mökissä ja katsella ulos pimeään.

Ja täällä minä kuulkaa kannan niitä ämpäreitä, sytytän kamiinaa ja lämmitän lasten jalkojen villasukilla. Teen pimeässä lumilinnaa ja dippailen avantoon lasten varpaita sekä omaa ruhoa. Tiskaan sillä kantovedellä, joka on lämmitetty kamiinan päällä olevassa kattilassa. Äärimmäisen fiiliksissä kaikesta.

Kun seura on kunnossa ja varusteet kohdillaan, mökki onkin yhtäkkiä parasta mahdollista terapiaa. Pimeä Suomi ja hiljainen järvi takoo päähän rauhaa, jota kaupungin jytke on pikkuhiljaa arjen aikana syönyt. Askareet saa selän liikkumaan ja mielen tyhjäksi.









Täällä me nyt ollaan oltu, kuin maailman ainoat ihmiset.

Lämmitettiin illaksi hernaria ja huuhdottiin näpit naksuvan saunan vesissä. Nukuttiin kaikki samassa sängyssä ja pelattiin illalla Scrabblea. Unohdettiin kello ja käytiin metsässä keksiretkellä.

Kyllä se vaan on mökki ihmiselle hyvää sielunhoitoa.

Ainakin sellainen mökki jossa on hyvä wi-fi, paljon karkkia ja muutama kalja.

Onkohan tämä vanhenemisen merkki, en tiedä. Mutta jokin siinä on, että mökkeilystä on tullut suorast...