Hirviö sisälläni

maanantai 7. toukokuuta 2012 Valeäiti 60 Kommenttia

En ole edes oikeastaan varma, haluanko kirjoittaa tästä. Tai uskallanko. Toisaalta se voisi olla jollekin muulle samassa suossa rämpivälle avuksi, ehkä saisin jopa kanssakärsijöitä. Katsotaan.

Vaikka moni minut tunteva niin luuleekin, en oikeastaan ole kovin helposti suuttuvaa sorttia. Ärsyynnyn helposti, ja saatan kyllä siitä tiuskaista, mutta en helpolla oikeasti suutu. Kun suutun, alan itkeä ja olen hiljaa. Väittäisin ettei teistä kovin moni ole minua aidosti vihaisena siis nähnyt. Kovasanainen puhetapani vain antaa ymmärtää toisin. Kuitenkin jossain syvällä veressäni virtaa aikamoinen temperamentti. Perheeni tämän tietää ja aviomies-raukkani. Tuo temperamentti ei ole eduksi univelan aikana kohdattujen vastoinkäymisten hetkellä. Yllättäen niitä vastoinkäymisiä riittää tässä elämäntilanteessa.

Siksi voin ymmärtää seuraavan, mutta en sitä hyväksy.

Minussa asuu hirviö.

Tänään oli ihan yhtä hyvä päivä kuin kaikki muutkin. Mietin vielä aamulla että onpas meillä hirveän paljon kaikkea kivaa taas tälle viikolle, viikonlopulle ja kuukaudelle - elämähän on tosi hyvällä mallilla. Ja niinhän se onkin. Kävimme Insinöörin kanssa Ykkösen tarhassa kehityskeskustelemassa (eli VaSu-keskustelussa, tästä myöhemmin lisää), ja jatkoin siitä ihan tavalliseen päivään lasten kanssa. Kotiin päiväunille jne. Ja kohtasin taas saman ongelman: vauva, joka ei nukahda. Kakkonen herää heti kun tullaan kotiin, aina. Laitan Ykkösen nukkumaan ja alan syöttää / kanniskella / hyssytellä / nukuttaa / rauhoitella Kakkosta. Näin nämä päiväuniajat, nk. "äidin oma aika" 90% tapauksista menee. Tällä(kin) kertaa Kakkosen väsynyt itku herätti jossain vaiheessa Ykkösen. Tämä on ehkä kahden pienen lapsen arjessa haastavinta - ne herättää toinen toisensa ja kumpikin tarvitsisi sylin rauhoittuakseen. Astuin siis taas kerran siihen noidankehään, jossa lapsi pitäisi saada rauhoittumaan samalla kuin toinen itkee, vaikka koko itku johtuu siitä että se toinen itkee. 

Istuin keittiön lattialla ulvova ja rimpuileva (eli minua potkiva) Ykkönen sylissä ja yritin samalla hyssyttää sitterissä ulvovaa Kakkosta.  Sitten hirviö heräsi. Päässä risteili sata painokelvotonta ajatusta, joista kiroilu on pienin paha. Sellaisia lastensuojeluviranomaisia kiinnostavia ajatuksia. Koska viime yö ei ollut edellisiä kahdeksan viikon öitä parempi, on pinnani vähän lyhyempi kuin normaalisti. Joten lopulta hirviö sai hetkeksi minusta vallan. Hyppäytin jotenkin oudosti Ykköstä sylissäni ja karjaisin "ole nyt hiljaa". Hetken tauon jälkeen itku jatkui edellistä pahempana, tietenkin. Itkisin minäkin, jos oma äiti pelottaa.

Seuraa mieletön morkkis. Ennen lapsia en tiennyt tätä, mutta pahin omatunto ikinä tulee siitä, että satuttaa (vahingossa) lastaan tai aiheuttaa hänelle pelkoa. Nyt aiheutin pelkoa satuttamisesta tahallaan. Lopulta itkimme taas siis kaikki. Minä anteeksi pyydellen ja traumatisoituneena, Ykkönen edelleen keskeytyneitä päiväuniaan ja Kakkonen väsymystään. Kahden pienimmän itku loppui kun uni vihdoin tuli ja ruokaa saatiin eteen. Minun ei.

Ehkä kaikki äidit sanoo jossain vaiheessa vauva-arkea: "tekisi mieli heittää vauva ikkunasta ulos, yleensä "vitsinä" tai fiilistään korostaakseen. Mutta ajatteleeko kukaan muu niin oikeasti? Käsitteleekö muut äidit joskus lastaan liian kovakouraisesti? Tiuskaisee tai karjaisee sille?

Ja kun se "syy" oli taas jotain niin pientä. Yksi vaivainen vähän ohi mennyt päiväunihetki. Kaksi pientä itkevää lasta, kummallakin väsymys jota eivät itse osaa selättää. Miten epäreilua, että se ainoa henkilö, joka osaisi auttaa, onkin siitä vihainen. Ja miten säälittävää, että näin hyvällä arjella ja kohtuullisilla yöunilla, sitä vaipuu jo tällaiseen? Hyvänen aika, muut pärjää vaikeasti sairaiden lasten kanssa, tai kaksosten. Tai koliikkivauvojen. Tai kaiken edellämainitun kanssa. Minulla on kaksi ihanaa ja kohtuullisen helppoa tapausta, miten voin olla näin hajalla näin helposti?

Kuinka voimakas hirviöni on, mihin se pystyy? Mitä jos. Mitä jos jonain päivänä, oikeasti. Pystynkin siihen. Pelottaa niin perkeleesti, koska noina hetkinä tuntuu etten hallitse itseäni. Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään. Millä voimalla se musta pilvi puhalletaan pois niin ettei lasten tarvitse ikinä ikinä ikinä ikinä nähdä tätä hirviötä?

En ole edes oikeastaan varma, haluanko kirjoittaa tästä. Tai uskallanko. Toisaalta se voisi olla jollekin muulle samassa suossa rämpivälle a...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

60 kommenttia :

  1. Luulenpa etta aika yleista on moinen ahdistus, ainakin omalla kohdalla hyvinkin tuttua. Vielakin tulee arahdeltya ensimmaiselle kun se kiljuu uhmassansa, usein ihan turhaan kun ei siita ole mitaan apua kaytoksen parantamiseen. Ja kun samainen ensimmainen oli pieni niin ihan samat "nuku nyt!" touhut oli menossa. Unen puute ja itkun kuuntelu on kidutusta ja saa kenet tahansa mielenhairion partaalle, oot urhea kun uskallat aaneenkin sen myontaa!!!! Taalla on parhaillaan menossa hormonien tarjoama tunteiden vuoristorata, jolla mennaan valia: "taahan on ihanaa kun meilla on nyt kaksi poikaa!!" ja "apua, mies menee viikon paasta takas tohin, miten ma sitten jaksan ilman etta se hirvio tulee taas esiin..!?!!" Varsinkin kun ensimmainen poika on koko ajan go-go-go eika sen kai koko paivaa voi antaa piirrettyja kattoo.. taitaa tulla pojan aikatauluun kolmas hoitopaiva nykyisen kahden lisaksi!!

    Miksi muuten miehet ei joudu kokemaan tata samaa karsimysta??? Edes yhden kerran niin etta ne vois ymmartaa miten ahdistavaa voi olla taa kotiaidin elama... kyllahan ne voi sanoo etta ymmartaa, mutta en usko etta ymmartaa just tota megasyyllisyytta sen jalkeen kun on pinna ihan totaalisesti palanut. Tilaan siis kaikille isille annoksen raskaus/imetys/aitiyshormoneja yhdeksi paivaksi jotta voisivat todella ymmartaa vaimojaan. Saattaisivat sen jalkeen tulla toista kotiin mukanaan pari punkkupulloa, vaimon parhaat kaverit ja sanoa etta ota lungisti, ma otan maitoa pakkasesta ja hoidan noi lapset.

    Ala siis piekse itseasi enempaa, ainakin taalla on toinen samanlainen, eli ollaan siis varmaan "normaaleja" ja jos isompi joukko aiteja tunnustaisi nama tunteet niin ehka ahdistaisi vahan vahemman. Voisi sanoa etta "ma en jaksa" ja tarkoittaa sita eika tuntea oloansa luuseriksi. Tsemppia ja paljon unihiekkaa sinne ykkoselle ja kakkoselle!!!

    -Henkka

    P.S. Hieno nimi!!!

    VastaaPoista
  2. Olet todella rohkea kun myönnät nämä ihan varmasti joka äidille joskus jossain mittakaavassa mieleen tulleet ajatukset ja teot. Arvostan. Kuten tiedät, olet kokenut paljon vastaavaa. Kuitenkin sitä tietää, että äidinvaisto ja suunnaton rakkaus estää sinua edes pimeänä hetkenä mitään peruuttamatonta tekemään. Sinä varmasti traumatisoiduit tästä hetkellisesti, lapset eivät varmasti yhtään. Unenpuutteessaa ja omaa lyhyttä omaa hetkeä lapsiarjen kesekellä odottaessa ei lasten nukuttaminen olekaan enää aina mikään yksinkertainen tai pikkujuttu. Se on täyttä PIINAA. Ja mä väitän, että kyllä lapsi saa nähdä äitinsä itkevän, vaikka jotkut muuta väittää. Paskanmarjat, kyllähän meitäkin usein vituttaa!

    Onneksi lohdunsanan voin kertoa, että tuo nukuttamisrumba aivan varmasti helpottaa pian. Ne ekat kuukaudet on niin sitä rytmin hakemista ja pian Ykkönenkin on jo huomattavasti isompi ja jopa nykyistä reippaampi tyllerö. Aina tulee huonoja päiviä, mutta ne harvenee huomattavasti. Itsestäänselvyys joo, mutta voi lohduttaa. Muista kaiken tämän keskellä, että olet todella hyvä äiti.

    VastaaPoista
  3. NIIN tuttua.... Mulla on kolme alle 4-vuotiasta ja hermot on välillä aivan riekaleina. On niin helppoa vajota 2-vuotiaan tasolle ja saada itsekin välillä kunnon itku-potku-raivarit... huoh.

    Olen itse huomannut että kestän melkein mitä vaan, mutta väsymystä en hanskaa. Pikku-tirsat on pakko saada jos haluaa että huumoria riittää. Joskus kun on itse tosi levännyt ja täällä on kaikilla lapsilla pahaa mieltä ja huonoa tunnelmaa (kaikki karjuu kurkku suorana), huomaan olevani itse Zen eikä mua saa hermostumaan mikään. Se on mahtava fiilis. Kun tilanne on "hallinnassa" koska olen itse niin helvetin rauhallinen...

    Näitä on harvassa :)

    Useimmiten palaa käämi. Vituttaa. Suututtaa ja lopulta harmittaa ja kaduttaa kun on survonut jonkun jalkaan saappaan väkisin tai heittänyt jonkun puolipukeisena pihalle odottamaan pipoja ja takkejaan....

    -natsimutsi-

    VastaaPoista
  4. AHHH. Voi että miten hyvältä nää kohtalosisarten sanat aina tuntuu. Just tälläisten kommenttien takia uskalsin ja halusin tästä kirjoittaa. Arvasin että muilla on samaa tuskaa ja arvasin ettei siitä aina uskalleta puhua. Mulla ainakin helpotti nyt tosi paljon kun sain teiltä kaikilta päänsilitystä ja vertaistukea. Olen saanut myös niin monta privaattivastausta tähän aiheeseen, että aion palata tähän vielä "ratkaisun" muodossa.

    Henkka: "Saattaisivat sen jalkeen tulla toista kotiin mukanaan pari punkkupulloa, vaimon parhaat kaverit ja sanoa etta ota lungisti, ma otan maitoa pakkasesta ja hoidan noi lapset. " :D :D :D MAHTAVAA!! Tämän kun saisi. ÄItienpäivälahjoista paras.

    Veera: kiitos <3 ja hei mä oon lukenu että lapselle kuulukin näyttää välillä "raivostuminen", jotta se näkee ettei vanhemmatkaan ole täydellisiä, eli hänenkään ei tarvitse olla.

    Natsimutsi: huh, hatunnosto. Tää on just tätä, meitsi inisiee kahden kanssa ja toiset pärjää kolmen kanssa. EIpä silti, on nämä hetket ihan yhdenkin lapsen kanssa tiukkoja. Huomaan ihan saman ittessäni muuten, jos oon saanu nukuttua tai omaa aikaa, tai jos ollaan julkisella paikalla, niin ei ole mikään ongelma olla vaikka kuinka tyyni. Se on nää väsyneet päivät ilman taukoa kun tekee tiukkaa.

    Kiitos kaikille tänne ja muualle kommentoinneille, yhdessä olemme vahvempia vai miten se klisee menikään :) P.s. Kakkonen on ollut taas klo 12.15 lähtien hereillä, eli koko päiväuniajan...murrr...

    VastaaPoista
  5. Et ole yksin! Mä oon yleensä rauhallinen tyyppi, jotkut sanoo lehmänhermoiseksi, mutta väsyneenä uhmakohtausten aikana palaa pinna. Huudan raivoavalle lapselle (kohta 4 v, uhmaikä kestänyt 1,5-vuotiaasta...) takaisin vaikka tiedän ettei se mitään auta. Morkkis kestää jonkin aikaa, mutta olen oppinut elämään sen kanssa, ei sitä oikein pysty estämäänkään vaikka päättäisi niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh, multa oli jäänyt nämä komentit kokonaan huomaamatta! Toi 2,5 vuotta kestänyt uhma kuulostaa vähän liian pahalta, aion teeskennellä ettei sellaista ole :D

      Poista
  6. Tuttu tunne, vaikka lapsia on vasta yksi. Tuo ei nukkunut yöllä tai päivällä ekaan kahteen kuukauteen. nyt puolivuotiaana nukkuu jopa jo päiväunia, öisin ei vieläkään. Mutta muistan kyllä joskus keskellä yötä laskeneeni tuon sängylle sylistä kaikkea muuta kuin varovasti, kun olin viikkoja valvonut ja tyyppi vaan huusi kurkku suorana ties monettako tuntia. Se tunne, kun kello on aamulla seitsemän ja eikä ole vielä edes nukahtanut yöunille. Vieläkin ahdistaa se oma olo ja käytös. Ei tosiaan sitä, mitä haluaisi itsestään uskoa :( Onneksi kuukausien kulkiessa on tilanne helpottanut ja oma pälli ei hajoile enää niin pahasti. Jaksamista myös sinne unettomuuden keskelle!

    -Mervi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko nukkuminen parantunut ollenkaan? kuulostaa aika rajulta, en ihmettele yhtään että käsistä on sullakin välillä löytynytkovempia otteita. Tsemppiä jos vielä nukutaan huonosti!

      Poista
  7. Tuttua täälläkin... En olisi ennen lapsen saamista uskonut, että huudan vauvalle. Olen jutellut tästä mun ystävien ja kavereiden kanssa ja heilläkin on ollut samaa... Väsymys ja hormonit tekee sen, et tulistuu nollasta tuhanteen alta aikayksikön. Ja se raivon tunne on ihan käsittämätön! Semmosta ihan hullua eläimellistä raivoa... O_o Mies on saanut tästä raivosta suurimman osan, mut on tullut yön pimeimpinä tunteina myös muutaman kerran huudettua vauvalle. Ja lopuksi olen sit itkenyt vauvan kanssa, koska tuleehan tällaisesta kauhea morkkis.

    Mun yks psykologituttu suositteli mulle Raisa Cacciatoren Kiukkukirjaa. Pitää lainata se ens kirjastokäynnillä, jospa siitä saisi jotain ajatuksia itselleen.

    Suurkiitos, et kirjoitit tästä aiheesta! Tällaisesta ei julkisesti kovin yleisesti puhuta. Ja eipä nyt tulisi itsellekään mieleen ihan kaikille tällaisesta sanoa, koska luulisin, et se, joka ei tällaisessa tilanteessa ole itse ollut tai nähnyt vastaavaa läheltä, ei pysty tällaista myöskään ymmärtämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eläimellinen raivo on melko hyvin sanottu, sitähän se just on :)

      Hei tosta Kiukkukirjasta olin kanssa kuullut aiemminkin! Siinä on kuulemma hyvää juttua myös ihan temperamentista, lapsenkin. Täytyypä laittaa se vaikka tilaukseen.

      Kiva, että tästä oli sullekin jotain hyötyä :)

      Poista
  8. Minä olin tästä asiasta huolissani jo etukäteen, siis ennen lapsen syntymää. Minulla on aika kiivas temperamentti, ja pelotti miten käy lapsen kanssa. Äärimmäisissä raivostumistilanteissa, siinä mustimman suuttumuksen hetkellä, minussa herää pelottava hirviö. En koskaan ole ollut väkivaltainen, mutta jälkikäteen en aina ole muistanut, mitä olen sanonut. Sanottu hukkuu jonnekin sokeaan pisteeseen.

    Niinpä pelkäsin jo etukäteen. Lapsi kuitenkin on ollut ns. helppo tapaus, enkä ole joutunut kärsimään vakavasta unenpuutteesta tai tuntikausien huutomaratoneista. Olen jopa löytänyt itsestäni hämmästyttävän stoalaisen asenteen niissäkin tilanteissa, joissa paljon rauhallisemmalla miehelläni on mennyt hermo. Olen hämmästyksekseni todennut, että kestän yllättävän paljon lapselta, joka ei vielä ymmärrä. Huutaa kipuaan tai hätäänsä tai jostain mystisestä syystä, joka ei koskaan selviä. Olen osannut ajatella, että ei lapsi sille mitään voi, ei hän osaa muutenkaan itseään ilmaista.

    Mutta kun lapsen ymmärrys lisääntyy, luulen että hermo alkaa mennä täälläkin. Toivottavasti ei koskaan (tai ainakin hyvin, hyvin harvoin) sinne sokeaan pisteeseen asti.

    Ja loppuun: perheeseemme on tulossa toinen lapsi. Kyllä minua mietityttää, miten käy kahden kanssa. Kun se pienempi ei ymmärrä ja huutaa ja kun sen suuremman jo pitäisi jotain ymmärtää, mutta silti huutaa (tai tekee jotain kiellettyä). Ja sitten jos olen kovin väsynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea tulevasta perheenlisäyksestä jo etukäteen :) Ei sitä ehkä kannata etukäteen pelätä, mutta jos tietää että itsella on nk. sokea piste olemassa, kannattaa varmaan jo nyt miettiä niitä rauhoittumiskeinoja äärimmäisiin tilanteisiin. ITselläni on juuri vastaavasta kyse silloin kuin pimahtaa.

      "Olen hämmästyksekseni todennut, että kestän yllättävän paljon lapselta, joka ei vielä ymmärrä. Huutaa kipuaan tai hätäänsä tai jostain mystisestä syystä, joka ei koskaan selviä. Olen osannut ajatella, että ei lapsi sille mitään voi, ei hän osaa muutenkaan itseään ilmaista."

      Näin mullakin, silloin kun asiat on hyvin. Eli silloin kuin väsymys tai mikä uupumus se nyt onkaan, ei vie järkeä mennessää ja saa minua sinne pimeään pisteeseen.

      Kyllähän kaikki äidit ja isät kestää ihan älyttömän määrän. Uhmaikäisten vanhemmista puhumattakaan. Mutta tietenkin silti joskus ei kestä. Kun ei me olla robotteja kuitenkaan :)

      Poista
  9. Ihan samoja tunteita olen käynyt läpi. Ykkönen on uhmaiässä ja kakkonenkin jo iso vauva, paljon hereillä, liikkuu ja touhottaa. Omaa aikaa ei päivisin juuri yhtään ole, ykkönen ei enää useinkaan nuku päikkäreitä. Erityisesti myöhään iltapäivällä huomaan usein, miten lähellä kaaoksen reunan yli lipsahtaminen on ja miten omissa liikkeissä piilee halu ottaa liian lujasti kiinni, huulilla odottavat kirosanat (jotka päästänkin joskus tulemaan, haukku ei haavaa tee mutta voi helpottaa omaa raivoa ratkaisevasti) kun kumpikin huutaa ja joka paikka on täynnä lähmää ja sotkua.

    Omista kilahtamisista jää tosi paskamutsifiilis jota helpottaa parhaiten toiselta äidiltä saatu vertaistuki. Olen soittanut joinain vaikeina hetkinä omalle äidille ja äiti on ollut tosi ymmärtäväinen. Ja kun näitä juttuja on äitiystäville häpeillen tunnustanut, kaikki on tunnustaneet ihan vastaavanlaisia tilanteita.

    Mä luulen että se sokea piste on kaikilla, jos tarpeeksi kiristetään. Mieheni on tosi rauhallinen ja hyväntahtoinen ja kypsä (toisin kuin vaimonsa joskus ehhehe) mutta hänkin karjuu ja tuiskahtelee lapsille joskus ja häpeää sitä jälkeenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kyllä kuulla että muillakin on tätä kokemusta, vaikka kamalaahan se myös on.

      "omissa liikkeissä piilee halu ottaa liian lujasti kiinni" Juuri näin! Tosi hyvin sanottu.

      Laitoin muuten Vauva-lehden toimitukselle toiveen että käsittelisivät tätä asiaa "kunnolla". Katsotaan mitä sieltä tulee vastauksena :)

      Poista
  10. Ah, ihanaa ja rohkeaa että joku nostaa tämänkin aiheen esiin.

    Mulle itselleni tuli yllätyksenä se, miten palllljon lapsen nukahtamattomuus voi kiristää pinnaa. Järkevästi voisi ajatella, että no jos se ei nyt nukahda niin ehkä sitten myöhemmin tai mitä sitten jos yhtenä päivänä jää päiväunet väliin. MUTTA KUN EI SE MENE NIIN! Siksi mulle ehkä yksi rankimmista asioista tässä äitiyshommassa (kuulostaapa nyt nololta) ovat tähän asti olleet ne hetket, päivät tai yöt, kun yrittää saada yliväsynyttä lasta nukahtamaan, laskee sekunteja ja miettii kuinka se "oma aika" valuu ohitse. Jos tätä oikein miettii, niin kuinka hirviötä onkaan hermostua juuri sitä, ettei pääse lapsestaan "eroon" edes hetkeksi?

    Kerran (lapsi oli ehkä reilun vuoden ikäinen) nukutussessio oli jatkunut varmaan tunnin ja poika riekkui sängyllä, repi ja raapi mua. Kielsin muutaman kerran, teeskentelin nukkuvaa ja lopulta tarrasin käsistä kiinni ja karjaisin "nyt loppu!". Muistan elävästi sen, kuinka pienet huulet kääntyi alaspäin ja alkoi sellainen äiti-onkin-kamala -itku. Siinä sitten nyyhkittiin molemmat, tuntui ihan hirveältä.

    Luin juuri vähän aikaa sitten jostakin vauvalehdestä, kuinka monet äidit pelkäävät sitä "entäs jos väsyneenä vaan heitän sen parvekkeelta alas"-tilannetta, ja että kuinka sellainen mielen napsahtaminen on oikeasti tosi, tosi, tosi harvinaista. Mutta tuo lupiinin hyvin kuvaama "omissa liikkeissä piilee halu ottaa liian lujasti kiinni" on varmaan lähellä monen vanhemman arkea, vaikka se niin kamalalta kuulostaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas taas hyvä kommentti, niin kovin tuttuja nämäkin lauseet.

      Olen nyt tätä asiaa pyöriteltyäni tullut vähän siihen tulokseen että osa tästä tuskasta johtuu tavallaan epäkiitollisuuden tunteesta. Useimmat tälläiset hetket kun tuntuu ajoittuvan esim. ruoka-aikaan (suostuisit nyt syömään prkl, äläkä heittele sitä ruokaa!) tai nukutussessioihin (sä oot aivan väsynyt, yritä nyt nukahtaa). Rintaraivarit on mun listalla melkein TOP1, silloin oli todella tekemistä ettei "vahingossa" käsitellyt Ykköstä kovakouraisesti.

      Joten meneeköhän se näin: teet kaikkesi että lapsi saisi jotain tarvitsemaansa, kuten unta tai ravintoa. Luovut tästä hyvästä usein omista tarpeista, kuten unista ja ruoasta. Takaisin saat kaikilla ilmeillä, eleillä ja teoilla ilmaistuna pelkkää negatiivista: "vihaa", ärtymystä, kiukkua. LIsätään soppaan ehkä hipaus hormoneja ja ainakin rutkasti väsymystä saman rumban päivittäiseen toistumiseen (noin 110 kertaa), joten onko ihme jos keittää? Mikä hirviö se sellainen on joka kieltätyy vastaanottamasta tarvitsemaansa apua?

      Tästä samasta syystä hermot ei mene silloin kun on kyse jostain oikeasti ikävästä. Lapsi sairaana, tai lääkärissä, ei aiheuta ollenkaan samoja hirviötunteita. Silloinhan sen on oikeutetusti huono olla.

      Noniin, ylianalysoija päättää tältä päivältä taas sepustuksensa :)

      Poista
  11. Sain just seitsemän viikkoisen vauvan nukkumaan kolmen tunnin huutoputken jälkeen. Tissimaitoa tyyppi ei tajunnut imuttaa tai oikeastaan sulkea suutaan. Lopputulos oli tuttipullo suuhun ja korvikkeet kehiin ja huono omatunto. Huono mutsi kun ei saa vauvaa edes syömään. Heti pullon loputtua huuto jatkui. Tanssien ympäri kämppää, laulelua.. mikään ei auta. Kahden tunnin jälkeen sitä on valmis työntämään kersan parvekkeelle tai lähtemään itse asunnosta. Eli joo. Täällä toinen monsteri. Kyllä mä rakastan tota enemmän kun mitään maailmassa, mutta väsyhuuto on jotain mitä mä en jaksa. Välillä tekis mieli testata nukahtaisko se omaan huutoonsa jos antais sen parkua yksin makkarissa, muttei se hyvämutsipuoli anna. Pakko pitää sylissä ja yrittää rauhotella vaikka korvat soi ja nakertaa vaikka sen tyhjän buranapaketin kuoret yhdellä kädellä. Kai silläki jotain tehoa on? Ainaki mielenterveydelle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, täältä suuren suuret sympatiahalit! Tämä meidän yhdeksän viikkoinen alkaa jo olla vähän järkevämpi. Joten voin (ehkä) yrittää lohduttaa: Vauvat on itkuisimmillaan viikkoin 6-10, meillä pahimmat on aina ollut juuri noin 6-8. Ja sitte 9 viikon tultua täyteen alkaa suht harmoninen elämä. Niin on käynyt nytkin, Kakkonen ei enää öisin huuda, syö vaan. Toivon tosi paljon että teilläkin kävisi niin! Ootko käyny vyöhyketerapiassa tai osteopaatilla? Ne tuntuu kummatkin auttavan pieniä ihmisiä tosi paljon.

      Ja joskus kannattaa kokeilla myös sitä itsekseen itkemistä, vaikka se pahalta tuntuukin. KAkkonen on pari kertaa nukahtanu ittekseen kun olen valmistellut Ykköstä uloslähtöön.

      Se kun lapsi ei syö, on ihan kamalinta. Ehkä vielä ärsyttävämpää kuin nukahtaminen. Joten ymmärrän ihan täysin että sulla on monsterihetket menossa siellä.

      Siis tsemppiä ja nakerra vaikka kolme pakettia jos se tuntuu auttavan :)

      Poista
  12. Voi että, jotenkin ''ihanaa'' että tämä on oikeasti näin yleistä, nää tunteet ymv! Tuntuu jonkinlaiselta synninpäästöltä suorastaan, vaikka kyllä totta kai itsellenikin on se morkkis muutamasta hetkestä tuttua.

    Itselläni on 2v ja 1v lapset. Esikoinen on aina ollut ''helppo'' tapaus, erityisesti nukkumisen ja syömisen suhteen, ja nukkuu oikeastaan vieläkin enemmän vuorokaudessa kuin tuo vuoden vanha. Tuo kuopus on ihan eri maata, tempperamenttinen, hermostuu helposti pienistä asioista ja olisi jatkuvasti sylissä. Hermot on hänen kanssaan kireällä todella usein, etenkin niinä päivinä kun molemmat on kotona koko päivän (esikoinen käy kerhossa 2-3x/vko). Olen muutaman kerran kauan jatkuneen, jotenkin turhalta tuntuvan (vaikka ainahan lapsella on syy itkuunsa, of course) itkukohtauksen jälkeen ottanut lapsen melko rajusti syliini tai hyppyyttänyt häntä todella nopeasti, mikä ei varmaan ole lapsestakaan mukavalta tuntunut. En sanoisi että ote on ollut sinällään väkivaltainen, mutta näissä tilanteissa on just jotenkin sellanen ihmeellinen raivo päässyt valloilleen. Olen kyllä lopettanut heti ja rauhoittanut itseni, mutta morkkis on tosiaan ollut kova.
    Itseäni ei niinkään harmita se nukahtamattomuus, pärjään hyvin vähillä unilla itsekin, mutta juuri sellainen harmitus-itku, missä missään vakavasta ei ole kyse, mutta syytä itkulle ei vaan löydy, on ehkä rasittavinta. :/ Mun ei niinkään tee mieleen huutaa lapsille, mutta joskus olen kyllä poistunut huoneestaa hetkeksi ja laskenut kymmeneen, jotten alkaisi raivota.
    Uskon kuitenkin, että tämä tästä helpottaa kun tuo nuorimmainenkin kasvaa ja oppii ilmaisemaan itseään myös ssanallisesti.

    Ja tavallaan tällainen raivo on mielestäni jotenkin hyvin ymmärrettävää ja selitettävissäkin; vielä joitakin vuosikymmeniä sittenhän lapsen ruumillinen kurittaminen on ollut ihan normaalia. Kyllä itseänikin on lapsena tukistettu ja joskus nipattu, hyvin harvoina kertoina tosin, enkä ole saanut siitä minkäänlaisia pysyviä traumoja. En itse _ikinä_ käyttäisi tällaisia kurituskeinoja omiin lapsiini, mutta tämä kertoo siitä että se on ollut aikoinaan ihan ymmärrettävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :O:O Siis 2v ja 1v??? ISO hatunnosto täältä, huh. Sä oot se virallinen supermutsi siis.

      Mutta eikö olekin jotenkin helpottavaa kuulla että muutkin menee johonkin mustaan aukkooon? NIin se vaan on, kai se johtuu osittain just siitä turhautumisesta kun ei millään tajua mikä sillä lapsella on. Onhan se itse äänikin ärsyttävä kun lapsi kitisee, mutta on siinä myös aika vahva epäonnistumisen tunne kun ei millään saa sitä loppumaan.

      Välillä jaksan muistaa jonkun sanoman viisauden "voihan sullakin olla vaan huono päivä joskus" I´ll say. Kokeile "usein" ja "todella huono"..mutta tarkoitan siis sitä että kaikille itkuille ei aina löydy syytä ja joskus pystyn olemaan zen se mielessäni.

      Tsemppiä sinne, toivottavasti helpottaa pian!

      Poista
  13. Minun esikoiseni on kohta 3 ja kuopus on vielä vauvvvva <3

    Todella hienoa kun kerroit asiasta, tiedän meinaa tunteen kun noita miettii yksin ja mitä enemmän miettii, sitä kamalampi olo tulee.
    Voin kertoa, tuollaiset ovat aivan täysin normaaleja. Jokainen äiti(vaikka kaikki ei sitä myönnäkään) joskus karjasee lapselle tai "vahingossa" hermostuksissaan tekee juuri esim jotain tuollaista kuin sinä, mutta mä uskon siihen, että terveellä ihmisellä äidinvaisto estää tekemästä oikeasti mitään pahaa vaan ne on juuri jotain tuollaisia mistä kerroit tai esim vetäsee lapsen kädestä vähän kovempaa tms. Aivan varmasti jokaisen meidänkin äidit ovat menettäneet kanssamme hermot kun olemme olleet pieniä eikä minulle ainakaan ikinä niistä ole mitään traumoja jäänyt :)
    Mä olen tosi monesti itse itkenyt ja miettinyt jos olen karjaissut/esim juuri nykäissyt kädestä tms. vaikkakin tarkoitus ei ole ollut satuttaa. Tämä sinun kirjoituksesi sai tunteeni vapautumaan jotenkin ja ihana tietää, että en ole ainoa. Kiitos sinulle kirjoituksesta <3 Ja koska mietit asiaa noin paljon, kertoo se vain, että olet erittäin erittäin rakastava ja hieno äiti!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos <3 tälläiset kommentit aina auttaa kyllä jaksamaan, mahtavaa jos tästä oli sullekin hyötyä :)

      Poista
  14. ooh, mikä mäihä. :D

    Löysin sun blogin juuri äsken, tää teksti niin osui ja upposi. Samalla, kun lueskelin tätä, hyssytin rattaissa mysteeri-itkua huutavaa 6kk vanhaa kuopusta ja yritin rauhoitella makkarissa unta yrittävää 2-vuotiasta. :D

    Välillä on kyllä niin palanut hermo ja just näihin nukutushässäköihin. Nyt, kun meidän pikku-uhmiskin on oppinut kiipeämään pinnasängystä poies ja vauvanpötkäle osaa jo taistella unta vastaan on se hirviö nostanut ajoittain päätään täälläkin. :'( Just yks ilta, kun mies ei ollut kotona (tietenkään ei ollut kotona, silloin kun iskä nukuttaa, niin pikku-piltit nukahtaa kahdessa minuutissa isin kainaloon..prkle...) päätyi kahden tunnin rakäinen nukutussessio siihen, että oon kumartuneena 2-v:n pinnasängyn ylle vauva kainalossa ja karjun niin lujaa, kuin keuhkoista lähtee "Nyt se pää tyyynyyyn, perkele! On se kumma, kun tässä talossa ei voi kukaan ikinä nukkua v...us.....a! Nyt uskot äitiä, jumalauta." Jännä sinäänsä, mutta ei hirveesti auttanut kumpaakaan kääpiötä nukahtamaan. 0_o Sit taas istutaan kumpikin lapsi sylissä sängyn laidalla ja äiti on se joka itkee eniten...

    Onneks nää nukutukset on voittopuolisesti vaan helpottaneet mitä vanhemmiksi nää kasvaa ja ukkoseni osallistuu nyös aktiivisesti tähän nukutus-valvomisvaiheeseen. Yksin jos joutuis tätä settiä pörittämään, niin voipi olla, että se hirviö olis huomattavasti useammin kylässä...:P Mua on helpottanut tosi paljon se, että oon kattonut kellosta kauan nää tuskaiset hatket kestää. Loppupeleissä ei yleensä puoliksikaan niin kauaa, kuin ne tuntuu kestävän. Tänkin illan show oli kuitenkin pienemmän osalta ohi 1,5 tunnissa ja isompi nukahti 25 minuutissa. Ei paha. Ja, jos päiväunet menee persiilleen, astuu kuvaan meidän perheen lempilastenvahti, muumilaakson tarinat, joita toi 2v tuijottaa tasan niin kauan, kuin annan ja pikku-ukkelikin kyttää sitä sitteristä mielellään. Äiti juo sinä aikana kaks kuppia kahvia ja ottaa 10 päkät sohvalla 2-v kainalossa. :)

    Oli kyllä ihana löytö tää sun blogi, pääset suosikkeihin, ehdottomasti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh mikä mäihä tosiaan, kiva saada lukijajoukkoon taas yksi rohkea äiti lisää! Mahtavaa että kerroit tosta sun tuskasta, totahan se meillä kaikilla on. Me kans täällä harjoitellaan nukkumista pienen kanssa, juuri tällä hetkellä se lopettelee (?) 36 minuuttia kestänyttä huutoaan. Eli kyllä, mä olen myös ruvennut kellottamaan. Se auttaa kyllä paljon. JOs ei muuta, voi aatella että vitsi mikä sankari mä oon kun oon jo XX minuuttia jaksanu kuunnella, kai mä tän loppuunkin kestän.

      TÄnään oli muutenkin pitkästä aikaa sellainen päivä että oikein tunsin miten halusin provosoitua Ykkösen ärsyttävistä kiukuista ja tuhmuuksista. Ehkä tämän täällä syntyneen kesksustelun ansiosta tajuan nykyään lopettaa sen alkuunsa menemällä ihan muualle hetkeksi. Eikä hirviötä ole enää ihan niin paljon näkynyt, ainakaan mitenkään hallitsemattomasti.

      Katotaan miten tolla meidän lentomatkalla käy..;)

      Kiitos siis sullekin rehellisestä kommentista ja tervetuloa joukkoon, tosi kivaa kun teitä on jo näin paljon :)

      Poista
  15. Pakko kommentoida tänne vanhaan tekstiin, mutta ah, kuinka helpottavaa lukea, että en ole AINOA. Ja mulla on vaan yksi lapsi! Mutta siis, hermot menee täälläkin ja kauheet morkkikset heti jälkeen päin. Ja sehän ei siis tosiaan auta siihen nukahtamiseen, kun huutaa, että "nyt nukut perkele". Huoh, äitiyden iloja? Ei kai ne kauheita traumoja saa ne lapset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No itse olen Kolmas lapsi erittäin tulisieluiselta äidiltä ja en muista (vielä noin varhaisia) traumoja :) että eiköhän näistäkin ihan hyviä tule!

      Poista
  16. Löysin tänään sun blogin ja nyt oon hukannut kaiken lasten päiväuniajan sun tekstien selaamiseen. Loistava blogi ja aivan mahtavaa, että saat sanottua asioita suoraan.

    Just tähän tekstiin päädyin kommentoimaan, koska on ihan hirveän hienoa, että kehtaat moista tunnustaa. Se nimittäin on niin, että KAIKKI äidit kokee tuon jossain kohtaa. Se on inhimillistä. Kun on edessä olio, jolla ei ole oikein vielä kunnollista kommunikaatiota ja kun se itkee ja se itku porautuu äidin sisälle niin syvään, niin siinä vaan ihan kamalan helposti tulee niitä ajatuksia. Jos ne tuolaisena yhtenä hypäytyksenä purkautuu, niin vähällä vielä päästiin.

    Mä muistan viime syksylät tilanteen, jossa pidin toista meidän kaksospojista käsissäni ja itkien huusin sille. Samalla onneksi joku järki huusi mun pään sisällä, että ET RAVISTA! EI SAA RAVISTAA! En ravistanut. Hypäytin kyllä.

    Otin asian puheeksi neuvolapsykologin kanssa. Sanoin myös, että pelottavan usein huomaan purevani hampaita yhteen ja puristavani liian kovaa lusikasta. Neuvolapsykologi totesi, että harvoin ne äidit jotka moista pystyy tunnustamaan, on niitä jotka todella jotain lapsilleen tekis.

    Jään lukiaksi, joten kommentoimisiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinullekin taas kivoista sanoista ja etenkin siitä, että kerroit omaa tarinaasi. Juuri totahan se on, jokin pieni ääni päässä vielä sanoo että "ÄLÄ".

      Hyvä tietää että neuvolapsykologikin oli noin kannustava, sinne voi tosiaan ottaa yhteyttä jos tulee vaikeaa.

      Tervetuloa mukaan ja tsemppiä kaksosten kanssa (HUH)! :)

      Poista
  17. Oon tovin jo lukenut blogiasi, mut nyt vasta näin tämän postauksen. Synninpäästön paikka.. Esikoisen kanssa oli ajoittain tosi tosi rankkaa, kauhulla vieläkin muistan miltä ne pimahdukset tuntui. Silloin olin yksin pienen vauvan kanssa ja ne tunti tolkulla kestäneet ilta/yö parkumiset vei välillä sinne pimeälle puolelle. Huoh. On kyllä vittu perkeleet lennelly ja valitettavasti otteetkin olleet ronskit.
    Myöhemmin esikoinen oli uhmassa kuin joku luciferin jälkeläinen ja silloinkin oon karjunu kurkku suorana ja paiskonu lapsen leluja pitkin seiniä, ottanut liian lujaa kiinni käsistä.
    Näitä kun ajattelee niin vieläkin kuristaa kurkkua, mutta kun lasta katsoo nyt niin se on onnellinen ja ihana.

    Olin nuori ja yksin ja ahdistunut. Nyt vanhempi, kahden lapsen äiti ja kaksi aikuista. Niin sitä vaan on saanut sitä zenmäistä otetta asioihin. Vaikka joo kuopus just siinä iässä ettei paljon unille kiinnosta mennä :) mut hampaitten puremiseen sentään auttaa noi mun hammaskiskot ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva että löysit tämän, kiva jos sait tästä jotain hyvää :) Mä olen myös miettinyt tätä tekstiä viime päivinä, ja olen harkinnut kakkososan kirjotitamista. Se on nimittäin palaamassa, tuo hirviö, piiiitkän tauon jälkeen. OIkein kaivamalla kaivan nykyään itselleni sitä vitutusta, eikä yhtään auta että Ykkönen osaa jo puhua ja matkia ihan liikaa. Joten kun se virnistää kiellolle, tekee kielletyn asian ja sanoo v***illen (siltä se tuntuu) "lopeta", mun on kyllä mietittävä aika montaa eri lukuparia ennen kuin uskallan mennä ottamaan sit sieltä paikasta X pois. Huh, näemmä tästä pitäisi taas kirjoittaa....

      Poista
  18. Kuulostaa liiankin tutulta! Jos joku väittää ettei lapsi osaa olla ivallinen on kyllä kasvanu tynnyrissä. Mun esikoinen on edelleen periksiantamaton ja oikeesti se on kuin peiliin kattois. Se on kuin minä minikokoisena ja se vasta sitten jumalauta ottaa päähän :D
    Toi vitutuksen kaivelu on aika tuttua, sillä jotenkin oikeuttaa muka sitä omaa väsymystä. On mukamas helpompi välillä olla paskatyyppi kuin hyvätyyppi. Sitä marttyyriydeksikin kutsutaan ;)

    Paas kirjoittaen sitä kakkososaa :) Vertaistuki pakottaa miettimään asioita ja usein mulla ainakin hommat lähtee rullaamaan parempaan.
    Tosin eilen oli taas vintti pimetä kun nukutushommat on ollu ihan perseestä tässä lähipäivinä. Sitten keitin kahvit ja menin parveekkeelle tupakille ja otin itteeni niskasta kiinni. Mietin myös eilen illalla et miks AINA silloin kun lapsi on just unen rajamailla alkaa ittellä kutimaan kurkku niin et meinaa kuolla siihen kutinaan ja naama punasena pidättelee yskää, tai puhelin soi tai koira seikoilee kriittisellä hetkellä?

    Postausta odotellessa :) !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ps. mulla on ollu aamupuuro mikrossa nyt pari tuntia kun pistin pikku kuninkaallista päikkäreille :)

      Poista
    2. Kakkososa kirjoitettu :) toivottavasti sait puurot syötyä (tai korvattua karkilla)!

      Poista
  19. "Löysin" sun blogin eilen enkä ole vielä ehtinyt paljonkaan tätä lukemaan. Huomasin vaan äsken tämän kirjoituksen tuolta sivupalkin luetuimmat-listalta, ja heti kolahti sillä kaikki tuntuu todella tutulta. Meillä kaikki ärtyminen vain johtuu esikoisesta, ja juuri tänään satuin kirjoittamaan siitä miten paha omatunto minulla on kun aina karjun esikoiselle verrattuna siihen kuinka kohtelen nuorempaa lastani joka ei satu olemaan uhmaiässä ja joka on muutenkin aika enkeli. Mutta tuon vanhemman kanssa on siis monta kertaa ollut mielessä se, että toivottavasti en joku kerta pimahda ja käsittele häntä liian kovakouraisesti. Jäähylle kantaessa olen joskus pitänyt ehkä liian lujaa kiinni käsivarsista, mutta yritän aina pitää huolen etten satuttaisi rakasta lastani. Mutta välillä pelottaa että mitä jos en joku kerta pystykään hillitsemään itseäni, kun raivonpuuska yllättää. Pitää etsiä tuo kirjoittamasi kakkososa seuraavaksi täältä blogin syövereistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa että löysit tänne, toivottavasti saat täältä ainakin synninpäästöä jos et muuta helpotusta :) Meillä kaikilla menee hermot, toiset ei vaan kerro siitä...

      Poista
  20. Ihana teksti! Mulla on 3,5-vuotias esikoinen. Kakkonen on helppo tapaus, mutta esikoinen tekee mut hulluksi, monta kertaa päivässä! Pahinta on se, kun esikoinen tahallaan satuttaa pikkusisarustaan. Niinä kertoina haluaisin tukistaa tai läimäyttää häntä, niin paljon kiehahtaa. Ja pelkkä tuo tunne jo itkettää. Ihan kamalaa. Miten voisin kieltää esikoista lyömästä vauvaa jos itse löisin esikoista?! En mitenkään. Mutta on tää kyllä hitto sentään vaikeaa! Uhmaa on kestänyt nyt vuoden ja alan olla aika loppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä ihan pahin, kun ne satuttaa pikkusisaruksiaan. Siinä on todella vaikea pysytellä itse edes jollain tapaa järkevänä. Tsemppiä sulle kovasti, toivottavsti löydätte keinot! :)

      Poista
  21. Kiitos kirjoituksestasi. Helpotuksen kyyneleet valui poskia pitkin.. Minulla 10kk ikäinen, useimmiten hyväntuulinen vauva, ja siltikin näitä hirviökohtauksia välillä tulee. Olen yrittänyt skarpata, erityisesti kun mieheni kommentoi räyhäämistäni (ja nolottaa) mutta eilen viimeksi kilahdin kun vauva protestoi auto-istuimessa :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, aina kiva kuulla että nämä jutut auttaa jonkun muun huonoihin päiviin. Viimeksi tänään taas puhuttiin siitä, miten ei muka saisi sanoa edes sitä että väsyttää. Tsemppiä sille, ei oo helppoa. Nimimerkillä eilen teki mieli ravistella kun Kakkonen vaan huusi huutamisen ilosta. Tyydyin sanomaan mikä h*****i sulla on?!?!?

      Poista
  22. Löysin tämän vasta nyt. Kello on 1:43 ja valvon meidän 6 kk vauvan kanssa. Isommat on 2- ja 4-vuotiaat, kotiäitinä niitä kaikkia hoidan. Kiitos tästä tekstistä, kiitos näistä kaikista kommenteista. Luen hiljaa ja itken nyt tässä samalla sitten. Jokaista virkettä luen hitaasti ja tuntuu siltä kuin jotain painavaa valuisi selkärankaa pitkin alas, pois keuhkojen päältä ja on helpompi hengittää.

    Keskimmäinen lapsi leikkasi huvikseen vaatteisiinsa reikiä. Varasti sakset ja leikkeli menemään. Ei ollut ensimmäinen kerta vaan vaatteita on mennyt jo aiemmin. Sakset on piilossa, mutta tämä kakara jostain mystisesti saa niitä käsiinsä, varmaan esikoisen jäljiltäkin saattanut sakset jäädä pöydälle tms. Erään yön jälkeen olin helvetin väsynyt ja karmeihin törmäillen (vituttaa muuten potenssiin sata iskeä kyynärpäänsä kahvaan väsyneenä, versus nukkuneena) menin pesemään vauvan niskapaskaa vessaan. Sillä välin oli taas silputtu yksi paita. Hirviö heräsi. Se otti pentua hiuksista kiinni ja karjui päin naamaa, että etkö sinä vitun penska ymmärrä, ettei vaatteita leikata. Katsos kun äidillä ei ole enää rahaa ostaa sulle jatkuvasti uusia vaatteita. Tämän jälkeen istuin lattialla ja itkin ja me kaikki itkettiin. Otin häntä tukasta kiinni, minä, hirviö. Mutta en ravistanut, en. Pidin vain kiinni. Ja sitä tukkaakin lapsi on itse leikannut.

    Järkyttävät morkkikset tuli. Tunnistan sen sokean pisteen, mustan raivon kohdan. Kun kaikki liikkeet ovat jäykkiä, kasvoilla kireä psykopaatti-ilme ja tekee mieli ottaa kiinni liian lujaa. Sihisen vauvalle että nuku sinä saatanan perkele. Sille vauvalle joka on mulle maailman rakkain ja muutenkin lapset ovat mulle kaikki kaikessa.

    Esikoisella oli koliikki. Oli kesä ja pidimme ikkunat auki kerrostalokämpässämme. Mies teki yövuoroja ja olin jo muutaman päivän harhaillut sekavana jossain unen ja valveen rajamailla, kantaen sitä karjuvaa vauvaa. Mies lähti töihin tapansa mukaan ja minä tiesin mitä on edessä, loputon yö, jonka rinnalla helvetintulet ovat pelkkä stendarin hiipuva liekki. Sain vauvan nukkumaan kehtoon ja ehdin vaipua uneen, kun se heräsi. Karjaisin seinille, että enkä minä perkele saa enää koskaan nukkua. Seuraavana päivänä oli ovella naapurin täti, huolestuneena, jaksanko hoitaa vauvaani. Tuntui nöyryyttävältä. Täti kehotti menemään perheneuvolaan saamaan neuvoja ja myös sairaalaunikoulu on vaihtoehto. Oikein sairaalaunikoulu 10 viikon ikäiselle, right. Kyllä hävetti ja teki mieli vajota maan alle tai muuttaa seuraavana päivänä kuuseen koko kaupungista.

    Toisaalta oli hyvä että se täti silloin kävi, vaikka nolotti niin älyttömästi. Oli sellainen sosiaalinenkin paine, ettei vahingossakaan tee mitään lapselleen. En tosissani epäile että muutenkaan tekisin, mutta voi hyvä ihme, miten tuttuja ajatuksia teillä on. Haluan vielä kiittää tästä. Tää pitäis julkaista jossain näkyvässä mediassa tai muussa paikassa. Yritän mennä nukkumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tuli tänne asti paha mieli sun puolesta :/ on niin kamalaa kun omat lapset saa sellaiseen alkukantaisen raivon valtaan, etti voi olla ihan varma mitä tekee seuraavaksi. Ja se on niin ymmärrettävää, sullakin oikeasti tosi rankka tilanne kolmen noin pienen knassa!

      Käy kattomassa vielä tää teksti http://valeaiti.blogspot.fi/2012/05/aseet-hirvioiden-tappamiseen.html jos sieltä löytyisi lisää helpotusta, onneksi meitä on tässä samssa suossa rämpiviä paljon.

      hirmuisesti tsemppiä sulle, tiedän että on tosi vaikeaa. Mulla ainakin on, ja näitä on vain kaksi. Uhma ei niin sovi univelan kanssa yhteen. Ja kiitos vielä kauniista sanoistasi, et tiedäkään miten hyvältä tuntuu kuulla, että minun pienistä tekstikyhäelmistäni voi jollekin olla noin suurta helpotusta.

      Poista
  23. Niin tuttua tekstiä! Montako kertaa itse olen väsyneenä kironnut tuon meidän seitsenkuisen mielessäni takaisin sinne mistä on tullutkin.Sitten iskee armoton syyllisyys ja itku tulee itseltä välittömästä,jos päästän suustani sen tutuksi tulleen "NUKU NYT S****NA!".Eihän lapsi sille mitään mahda,että olisi mukavampaa kieriskellä ja ja potkiutua,kun moisen taidon kerta on oppinut.

    Salaa jopa inhoan päiväuniaikoja ja varsinkin sitä öisin 3-5 välillä tapahtuvaa itku-potku-uni-kitinä-huuto kohtausta(onneksi ne on nyt harventuneet).Päiväunetkin meillä onnistuu yksinkertaisesti menemällä vauvan kanssa yhtä aikaa pienille unille.Omaan sänkyyn ipanaa on turha edes kuvitella nukuttavansa,llei halua toisen nukahtavan omaan huutoonsa väsyneenä.

    Mulle kertoi neuvolantäti,että oli itse väsynyt lastensa ollessa pieniä ja myönsi jopa ajatelleensa jälkeenpäin,ettei enää yhtään ihmettele,että perhesurmien lukumäärä on kasvussa.Tosin aika rankkaa tekstiä ammattilaiselta.

    Jopa minä pelkään itseäni ja temperamenttiani.Väsyneenä kun olen itse pirusta seuraavaksi pahin.En koskaa tietoisesti halua pienelleni pahaa,mutta monesti olen miettinyt,että mitäpä jos joskus naksahtaakin,enkä vain hallitse enää itseäni.Koitan kuitenkin työntää ajatuksen mielestäni ja lähden pois tilanteesta hetkeksi.Painun pihalle ja vedän hermosavut(hyi minua),joskus jopa keskellä yötä,kun korvat vuotavat verta sen iänikuisen nukkumista vastaan tappelevan huudon takia.

    No,eipähän meidän äitien tarvitsekaan kamppailla näiden mörköjen kanssa,kuin vaan hamaan hautaan saakka.Sitten helpottaa.Jälkikasvu tulee varmasti aiheuttamaan vielä monta itkua ja raivokohtausta aikuisenakin;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana neuvolantäti kun oikeasti uskaltaa sanoa noin! Mä oon nyt kuullu melkein jokaisen ennen niin idealistisen äidin kertovan, kuinka 7kk/3v/5v whatever lapsi saa aikaan ihan hillitöntä raivoa. että kyllä ne vaan meitä kiristää, vaikka asialle ei mitään sen vakavampaa tekisikään.

      Mä olen edelleen sen kannattaja, että kiroillaan, huudetaa ja itketään - ehkä sitten ei tee ikinä mielikään tehdä mitään.

      Poista
  24. Vasta nyt löysin blogisi ja tämän blogikirjoituksen, kun etsin jonkinlaista "vertaistukea" käytökselleni. Meillä 11kk ikäinen ja 4v. Välillä minussa herää juurikin se hirviö, joka ei voi itselleen mitään ja otteet muuttuvat liian kovakouraisiksi. 11kk:n ikäinen on ollut kyllä aina sellainen helppo ja tyytyväinen vauva, satunnaiset nukahtamattomuudet selvitän yleensä hyvin ja maltilla. Mutta meidän 4v. on nyt ollut myöhäisessä (?) uhmaiässä ja sen lisäksi vaatii kovasti äidin huomiota. Ymmärrettävää tietenkin, kun perheeseemme tuli vauva ja äidin huomio jakaantui sitä myötä. Mutta usein päivisin täällä kotona lasten kanssa,miehen ollessa töissä, on oma oloni sellainen "kaikkensa antanut", kaipaisin hetken hengähdystä ja se,että saisi edes 10min istua rauhassa kahvikupin kanssa,on usein riittävä. Tänäänkin 4v halusi koko ajan että äiti leikkii,ja jos leikein, se ei riittänyt vaan olisi pitänyt leikkiä lisää..Olisin vain halunnut pötkötellä olohuoneen matolla ja katsoa lasteni leikkiä, mutta se ei riittänyt vaan olisi pitänyt leikkiä koko ajan siinä mukana. Ei ehkä kuulosta kovin raskaalta, mutta kun se on tuota _joka_ päivä. Rauhallisesti sanoin,että leiki vain itse,äiti on tässä vieressä,niin sain sitten siinä lelusta naamaani niin että sattui! Sitten sumeni :( Nappasin lapsesta kiinni ja tempaisin hänet matolle niin että hänen pää osui lattiaan (onneksi sentään pehmeälle matolle) ja kirosanakin pääsi. Samantien lapsi alkoi itkeä, pikkusisar myös,varmaan säikähdyksestä, ja minä itkin myös :'( Siinä kovasti pyytelin anteeksi ja halailin lasta ja pienempääkin. Tilanne meni ohi, lapsi näytti olevan ok ja oma itsensä loppupäivän, mutta tällä äidillä omatunto on ollut nollissa koko päivän. Kamala olo! Juuri se pelko,että apua jos joskus tekee jotain peruuttamatonta kamalaa, on ihan liian liian kovakourainen :'(

    VastaaPoista
  25. Olipa hieno ja rehellinen teksti. Tuttuja tilanteita ja tunteita täälläkin! Jo tuo, missä kuvaat temperamenttiasi alussa, kuvaa mua täysin. Mun perheeni on saanut 'kunnian' nähdä ja kuulla mihin tulisiudessani yllän.

    Tsemppiä ja pinnaa meille! On tää vaikeeta välillä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu, kiva että tämä teksti löytää vielä lukijoita (kiitos Saaran, oletan :)). Tämä on musta tosi tärkeä aihe. Edelleen.

      Poista
    2. Joo, Saaran linkin kautta löysin tämän. Aihe on tosi tärkeä, onneksi kirjoitit tän silloin.

      Poista
  26. Kiitos tästä tekstistä! Vertaistuki tuli tarpeeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin. Huudan täällä taas naama punaisena. Vittu.

      Poista
  27. Kiitos tästä tekstistä! Todella helpottavaa huomata, että muutkin väsyvät, ja nämä äidin raivon tunteet ovat ihan normaaleja. Välillä pääsee suusta rumia sanoja ja huudan lapsille, vaikkei se mitään auta. Sitten kaikki itketään ja pyydän anteeksi ja halitaan ja pusitaan. Ja mä olen tähän asti luullut että olen maailman ainoa äiti jolle käy näin. Superhalaus teille kaikille mahtaville ja rehellisille äideille! Ja lapsille myös! Kyllä raivoaminenkin elämään kuuluu, ja sopiminen myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, et todellakaan ole ainoa! Me kaikki ollaan hirviöitä :) Ihanaa että kommentoit, on aina helpottavaa kuulla että ollaan kaikki samassa suossa :)

      Poista
  28. Kuulostaa NIIN tutulta. Täällä itken ja nauran samaan aikaan ilosta ja surusta näitä lukiessa. Nousee niin omatkin tunteet pintaan, ihanaa etten ole ainoa iloni aihe ja nuo kuvaukset! Itsekin yksi tulisielu rähjään ja räjähtelen yhtenään tytölle 3v. joka sitten osaa olla äääärrrhhggg!! 1v. tyttöni ei onneksi vielä, muuta kuin hymyilee. Josko olen ehtinyt jalostua äitinä kun uhma alkaa silläkin... Voimia kaikille äideille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi onneksi sentään naurat myös! :) älä huoli, ei me ikinä valmiiksi jalostuta, mutta opitaan kyllä antamaan itsellemme anteeksi :) tsemppiä!

      Poista
  29. Ihanaa lukea etten ole ainoa joka menettää malttinsa. Koko päivän ollu paskamutsi-fiilis kun raivosin ihan huolella 3-vuotiaalle kun hän raivosi kun piti päiväunille mennä. Mä aikani jaksan yrittää olla rauhallinen mutta sitten napsahtaa kun oma rauhallisuus ei auta mihinkään..

    Kiitos tästä tekstistä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, älä huoli, meitä on maailma täynnä! Usein juuri päiväuniaikaan jostain syystä...tsemppiä sinne ja älä masennu vaikka välillä raivostuu, se kuuluu asiaan!

      Poista
  30. Olen kuusi-vuotiaan isä. En muista että montaakaan kertaa olisi lapseni äiti yhdessä ollessamme suutahtanut lapselle mutta itselläni on noita oloja ollut. minä päätin jo ensimmäisten yövalvomisten aikaan että toista kersaa ei minulle tule. Se onkin yksi syy, miksi silloinen eukkoni pakotti tekemään vasektomian ja mielensä muutettuaan potki pellolle (nyt jälkeenpäin miettien olisin kyllä suostunut siihen toiseen ja kolmanteen jos exä olisi osannut pitää huolta parisuhteesta ja vastata tarpeisiini ja tienata), ja nyt liitosta erotettuna en kelpaa enää kenellekään, koska kaikki naiset haluavat lapsia. Mutta minä haluan kiittää kaikkia äitejä ja isiä, jotka ovat avautuneet näistä tunnoista. Itselläni sellaisia on vieläkin joskus vaikka lapsi on jo eskari-ikäinen. Ei se kitinä lopu ennen kuin lapsen saa pois kotoa. Täytyy vaan nauttia niistä hyvistä hetkistä. Olen tullut siihen tulokseen että itselläni ja monilla muilla se 2-3 lapsen perhe on peritty kotoa. "koska minullakin oli sisaruksia.." Ajattelen itse niin, että haluanko elämästäni vaikeampaa vai helpompaa. No tietenkin helpompaa. Siksi ei enempäälapsia, ei omia eikä muiden. Oma poikani on hienointa elämässäni, ja hän ei tarvitse täydennystä. Haluan osoittaa hänelle jakamattoman huomioni. Mutta varsin normaalia ovat nuo ajatukset, että olisi kiva vaan lähteä asunnosta pois tai tukkia lapsen suu sukalla. Vuosien saatossa onneksi oppii keinot, joilla omia ajatuksiaan pystyy noissa tilanteissa hallitsemaan. Pienen lapsen kanssa se on toki mahdotonta, koska lapsella saattaa ihan oikeasti olla hätä, kun se rääkyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi, isien ääni onkin täällä ihan liian vähällä kuuluvuudella! Musta on hienoa että olet huomannut ja tunnustanut, ettei useampi lapsi toimisi sinulle. Uskon että aika monelle yksi olisi parempi luku kuin kaksi tai kolme...

      Toivottavasti vastaasi kävelee vielä nainen joka osaa arvostaa kaikkea sinussa :)

      Poista
  31. Löysin tämän kirjoituksen kun etsin netistä että olenko epänormaali ja hullu. Ihanaa huomata että kohtalontovereita on. Lapseni on ollut monen muun lapseen verrattuna normaali, jossain määrin jopa ihanteellinen. Nyt kuitenkin lähestyessä yhden vuoden ikää lapsi on oppinut vetämään itkupotkuraivareita (siis fuuuuck onko lapsi perimässä äidin tempperamentin!), sitten on hampaita alkanut putkahtelemaan melkein kerran viikossa (ehkä hieman liiottelun makua) ja korvatulehdus. Tämän myötä itkua ja huutoa on siis riittänyt joka päivä jo kuukausi tolkulla. Nykyään myös päiväunille saaminen on niin vaikeaa että meinaa järki lähteä. Tänään mm päiväunille käyminen päättyi siihen että lapsi vetää itkupotkuraivarit, raapii äitiä ja vaikka kuinka yritän pysyä rentona niin lopulta napsahtaa ja huudan älä raavi äitiä ja miten susta on tullut noin vaikea. Ja sen jälkeen kylven huonossa omatunnossa. Mun pitäisi olla kiitollinen ja olenkin vaikka nykyään kerran päivässä keittää. Useasti mietin että jätän lapsen tuohon vaan huutamaan ja painun ovesta ulos. Sitten mietin että kylläpäs oon paska äiti kun edes moista ajattelen, muilla voi olla asiat paljon huonommin. Mutta niin se unenpuute vaan nakertaa järkevän ajattelun pois mielestä. Nyt vaan tuntuu että joka päivä on vaikeaa minulle, mutta yritän ajatella että tämä on vaan vaihe. Mietin myös että ehkä minun ei ollut tarkoitettu lisääntyvän enkä varmaan yhtä enempää tee. Koen että olen epäonnistut äitinä. Mutta hieman asiaa helpottaa se ettei ole yksin tässä enkä ole hullu. Kohta on töihin paluu, joka on todennäköisesti minun pelastus vaikka jännittää mitä siitä tulee kun vieläkin herätään yöllä jopa neljästi.

    VastaaPoista
  32. Meillä oli esikoisella hyvin vaikea uhma aikavälillä 2,5-3,5 vuotta.. Niin vaikea, että harkitsin vieväni hänet tutkimuksiin. Välillä ajatuksiini tuli että jos lapseni on paha, hirviö jne. Ihan hirveää ja nyt uhman helpotettuakin vielä joskus itken kun ajattelen mitä kauheuksia olen lapsestani ajatellut. On varmasti inhimillistäkin tuo ajatteluni, vasta nyt tajuan miten väsynyt olin. Olin todella uupunut kun lapseni aamusta iltaan löi minua, satutti pikkusiskoaan ja riehui kaikin tavoin. Välillä oli vain pakko mennä toiseen huoneeseen yksin itkemään. Liian usein korotin ääntä ja sanoin pahasti. Sanoin joskus jopa suoraan lapselleni että miten susta on tullut noin hirviö.. Saatoin ottaa raivostuessani kädestä kiinni ja kiskoa huoneeseensa. Olimme noidan kehässä, lapseni kiukkusi, minä väsyin.. minä väsyin, huusin ja lapseni kiukkusi enemmän. Tempperamenttinen isä ei auttanut asiaa yhtään.

    Joten, miten päästä näistä syyllisyyden tunteista eroon? Lapsen uhma on helpottanut ja lyömisen sijasta hän antaa kovasti haleja ja pusuja. Joka päivä kerrotaan miten rakastetaan. Lapsesta ei siis ole millään lailla nähtävissä enää millainen hän uhmaikäisenä oli, joten voinko antaa oman pahuuteni itselleni anteeksi?

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.