Kasvavan kurjuuden käyrä

tiistai 24. heinäkuuta 2012 Valeäiti 15 Kommenttia

Eksyin taas blogimaailmaan erään päiväunihetken aikana. Päädyin selailemaan Täti-ihmisen arkistoja, joista löytyi tämä)kin) mielenkiintoinen keskustelu: äitiydessä pakollinen kurjuuden maksimointi. Kaikki pitää aina olla niin helvetin vaikeaa, tai jos ei ole niin odotahan vaan kun...

Huomasin tämän jo Ykköstä odottaessani. Kanssamahakkaat tai jo kerran sen tehneet kysyi miten menee, tarkoittaen "listaahan vaivasi, kiitos"*. Jos vastasin että tosi hyvä olo, ihanaa kun mahaa alkaa tulla ja potkut tuntua, sain vakiovastauksena "kyllä siihen mahaan kuule ehtii vielä kyllästyä ja ne potkutkin alkaa olla aika kipeitä". (Nyt voin sanoa kaksi kertaa viisaampana, että väärässä olitte. Olen kummassakin raskaudessa tykännyt sekä metrimahasta että kung-fu-potkuista ihan loppumetreille saakka. Mulla on niitä ikävä.) Raskauksien jälkeen alkaa aina "odotahan vaan kun tulee hampaita / kääntyminen / käveleminen / you-name-it. Ja lopulta ikuinen valttikortti "kyllähän se vielä yhden kanssa menee, mutta..." Ilmeisesti meillä suomalaisilla on olemassa kurjuuden vakio. Jos jokin menee hetkellisesti hyvin, se korvaa kohta kahta kauheampi kurjuus.


Kaatuminen on kurjaa. Toisille.

Noniin, nyt te viisastelette siellä että no mitäs se tämä blogi sitten on, jollei juurikin tuota kurjuutta ja siitä valittamista? Totta turisette. Mutta antaakahan kun käännän takkini hetkeksi. Ensinnäkin, Täti-ihmisen postauksen ja siihen tulleiden kommentien joukossa piilee se salainen viisaus: jollet kärsi, et ole hyvä äiti. Äitiys (ja joo vanhemmuus mutta ennen kaikkea äitiys) tulee olla kärsimystä, tai et ole äiti ollenkaan. Äiti on uhrautuja ja mitä enemmän uhrautuu kestovaippojen, perhepetien, imetyksen ja muun muodossa, sitä suurempi äiti. Ja jos jokin meneekin helposti, kohta tulee kauheampaa, koska sellaista se äitiys on.

Ja sitten jotkut kirjoittelee blogeja, joissa ne kauhistelee näitä kamalia asioita ja on niin ylpeitä omasta ulosannistaan kun kerrankin joku uskaltaa sanoa ääneen että äitiys on vaikeaa (huomaa itseironia). Onia osui niin oikeaan kommentissaan, kun totesi että itseasiassa sitä harva uskaltaa sanoa ääneen, että on mielestään hyvä äiti. Niin totta! Aina jos noin tekisikin mieli sanoa tai ajatella, sen on tultava muodossa hyvä äiti, mutta... tai hyvä äiti, vaikka.... Tässä teille siis yksi tunnustus: olen mielestäni hyvä äiti. Ei siihen mitään lisättävää.

Pettymyksen harjoittelua
Olen siis hyvä äiti, eli kärsin. Minulla on lisäksi yksi teoria tästä kasvavan kärsimyksen kaavasta: se on totta. Vauvojen kasvaessa tai jopa lisääntyessä ongelmatilanteetkin todella kasvaa tai lisääntyy. Ja koska elämä on vaiheittaista, helppoa vaihetta usein seuraa vaikea vaihe. Mutta niinhän se pitääkin mennä. Silloin saamme tilaisuuden oppia ja kasvaa uusiin tilanteisiimme, rauhoittuen välissä seesteisesti. Eihän siitä mitään tulisi, että heti lapsen synnyttyä niitä olisikin yhtäkkiä kaksi, toisella uhma ja toisella koliikki. Hieman epämotivoivaa jatkaa silloin tässä työssä, sanoisin. Siksi aloitamme 1-tason vaikeuksista (se itkee aika paljon ennen syöttöä), siirtyäksemme 10-tason vaikeuksiin (lapseni on joutunut nuorisovankilaan) alempien tasojen kautta (väkivaltainen uhmakohtaus kaupassa, kakkaa jokapaikassa ja vaipat loppu).

Kärsimyksen ilmituontia

(Melkein) Kaikkeen kasvaa. Rakas ystäväni menetti juuri läheisensä. Vaikkakin murheen kutistama, hän osasi löytää tilanteesta suuren viisauden: me kasvamme menetyksiin ja pettymyksiin koko elämämme, vauva-ajasta alkaen. Mitäpä muutakaan se uhma on, kuin menetykseen ja pettymykseen tottumista. Samoin kipuilumme teini-iästä aikuistumiseen: Kuinka pahalta tuntuukaan ensimmäisen rakkauden loppuminen, tai opiskelupaikatta jääminen. Miten hirveästi sairaudet meitä koettelevat, miten vaikeaa seurata sivusta läheisten kärsimistä. Kipu kasvaa vähitellen, ja tässä kolmekympin kriisissä alamme lähestyä elämän vaikeimpia hetkiä - avioerot, vanhempien menetys, työpaikkojen menetys.  Joihinkin kipuihin ei voi eikä pidä tottua koskaan, mutta niihin "tavallisimpiin" me harjoittelemme jo pienestä pitäen. Edelleenkin olen siis sitä mieltä, että valittaminen on ok. Se kuuluu tähän harjoitteluun.


Ensimmäisten vuosien treenit.
Kuva Kottarainen.
  

Joten hyvät äidit ja isät: Antaa sen pudonneen legon harmittaa, antaa sen itkevän vauvan ärsyttää. Ollaan sitten vähän vahvempia (ja parempia) kun elämään osuu niitä isoja epäreiluuksia. Siinä sivussa olemme hyviä äitejä ja hyviä lapsia, elämän koulimia.

Ja sitten välillä voidaan juhlia.

*Tiedän syyllistyväni itse säännöllisesti samaan, mutta tarkoitusperäni ovat puhtaan empaattiset. Koska onhan se loppuraskaus aika pirun raskasta, vaikka olo "hyvä" olisikin. Huomaatte tämän kyllä kohta kun vauvanne syntyvät. Yhtäkkiä se jalka nouseekin noin vaan ja kumartaminen on kivaa.  

Eksyin taas blogimaailmaan erään päiväunihetken aikana. Päädyin selailemaan Täti-ihmisen arkistoja, joista löytyi tämä)kin) mielenkiintoine...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

15 kommenttia :

  1. Hienosti kirjoitettu Hanne :) Komppaan kaikkea.

    -Stiina-

    VastaaPoista
  2. Olen monesti pohtinut, että miksi raskauteen suhtaudutaan kuin sairauteen, ja miksi povataan aina tulevaa kärsimystä jos kaikki on sillä hetkellä hyvin. En minä ei-raskaanakaan valita jokaista särkyä ja pahaa oloa tuntemattomille ihmisille. Muuten elämä muuttuu yhdeksi kärsimykseksi, jos korostaa jokaista vastoinkäymistä.

    Itse olen kokenut vasta loppuraskaudesta tarvetta "valittaa" olotilastani, ja olen huomannut, että se ei auta. Sen sijaan olen pohtinut, että mistä tyytymättömyys omaan olotilaani johtuu, ja miten pystyisin suhtautumaan asioihin positiivisemmin. Sillä totuushan on se, että vaikka kumppanini ja ystäväni joutuvat kuuntelemaan valitustani niin minulla se paha olo on. Asioista puhumisen ei tarvitse olla asioista valittamista.

    Olet oikeassa, että moni haluaa tuoda esille negatiivisia asioita, joko niin että "odotahan vaan" tai sitten "mitä minä sanoin" tyylisesti. Tämä on minun ensimmäinen raskauteni ja haluan elää jokaista hetkeä siinä itsessään ilman, että joku on jatkuvasti kertomassa mitä seuraavaksi on luvassa. Kukaan ei sitäpaitsi tiedä mitä seuraavaksi on luvassa, koska jokainen raskaus, synnytys ja lapsi ovat niin niin yksilöllisiä. Lisäksi ihmiset suhtautuvat asioihin eri tavoin - kokemus vastoinkäymisestä vaihtelee ihmisen ja tilanteen mukaan.

    Mielestäni on hyvä, että vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä puhutaan ja niitä käsitellään. Ihmisen täytyy pystyä kohtaamaan myös negatiivisia ja epämiellyttäviä tunteita, joista osan kanssa voi joutua elämään pitkään ja päivittäin. Suru on tästä hyvä esimerkki.

    Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että negatiivisuus ruokkii itse itseään. Jos haluaa elää kasvavan kurjuuden kanssa, niin elämästä tulee helvetin kurjaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaiken kaikkiaan valtavan hyvä kommentti, näinhän se on. Välillä on tarpeen olla negatiivinen, vaikka se ei sinällään "auta". Mutta tarvitseehan ne huonotkin tunteet päästää pois. Positiivista musta ei kyllä silti saisi tekemälläkään, tai ainakaan "positiivaria" :)

      On sillä negatiivisuudellakin silti rajansa, ja sen voisi välillä ehkä kohdata vähän aiemmin. Erittäin hyvä pointti että jokainen raskaus,synnytys ja vauvavuosi on erilainen!

      Kiva että sulla on mennyt raskaus hyvin, toivottavasti menee loppuunkin asti ja vauvakin on mukavan helppo tapaus :)

      Poista
  3. Niin totta. Pahinta on kun taa perusluterilainen ja skandinaavinen kieroutunut mieli ei joskus anna edes itselleen myontaa etta nyt menee hyvin ja on onnellinen, koska ensinnakin kehuminen on synti, ja jos sen sanoo aaneen niin JOTAIN TAPAHTUU!!! Juttelin tasta just taannoin Italialaistaustaisen (Jeesus, mika sana!) ystavani kanssa joka ei millaan meinannut ymmartaa moista asennetta :) Ei ollut koskaan kuullut sanonnasta "pessimisti ei pety". Saisinko siis annoksen hanen asennettaan, kiitos :)

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kyllä, kurjuuden määrä on vakio! Voin vaan kuvitella ettei italiaano ihan tajunnu :D :D

      Ja siis sullahan on jo elämää suurempi vastoinkäyminen takana, kun eräs poikabändi hajosi...;)

      Poista
  4. Muuten ihan samaa mieltä, mutta mua jotenkin ärsyttää miksi kestovaipat ja perhepeti nähdään aina jonain _uhrautumisena_. Mulle kestovaippailu on ihan normimeininkiä siinä missä suurimmalle osalle kertavaippojen käyttö. En koe mitenkään uhrautuneeni. Tai _jaksvani_ kestovaippailla. Jotain sinne lapsen pöksyihin pitää laittaa, mulle on yhtä helppoa käyttää kestoja ja kertsejä, joten käytän taloudellisista ja ympäristösyistä kestoja. Perhepedissäkin nukuttiin vauvan kanssa ihan omasta mukavuudenhalusta. Olisin kokenut suurempaa vaivaa pistää lapsi omaan sänkyyn ja nostaa se sieltä aina vierelle imetettäväksi ja syötön jälkeen takaisin.

    Mä en silti ihan hirveästi tätä kurjuuden maksimointia ole elävässä elämässä kohdannut. Tuntuu, että kaikki ääri-ilmiöt ja -tunnetilat kukkivat netissä ihan eri malliin kuin kasvotusten muiden äitien kanssa jutellessa.

    Mä pidän kyllä oikeastaan kaikkia tuntemiani äitejä ihan hyvinä äiteinä, vaikka niiden kuviot poikkeavatkin omistani. Monella tapaa voi päästä hyvään lopputulokseen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne argumentoidaan uhrautumisena, jotta muut ottaisivat mainitun toiminnan uhrautumisena - ja siten hyvän vanhemmuuden merkkeinä. Todistaa juuri tästä mentaliteesta.

      Poista
    2. Tämä menee ihan epäluovan kirjoittamisen piikkiin, en jaksanu keksiä mitään muuta esimerkkiä kui nuo stereotyyppiset. Hyvä pointti sikäli Täti-ihmisellä.

      Poista
    3. Vielä piti sanoa, että olet aivan oikeassa kun sanot että nämä ilmiot on ehkä vain netissä. Harva sitä päin naamaa sanoisi toiselle että sun pitäis kyllä kuule välillä tehdä itsekin soseita.

      Poista
  5. Kiitos Valeäiti kun otit aiheen käsittelyyn - hauskaa kun vanhojakin tekstejä luetaan, ja vielä parempi kommentoidaan. (Sitä paitsi tämä on mun lempiaiheeni... ;))

    Yksi keskeinen lentävä lause muuten kärsimysideologian kannajilta unohtui alkuperäisestä postauksestani: Jos sinulla on "helppo" lapsi tai elämä on sinusta helppoa "et tiedä lastenhoidosta mitään." Lapsikeskustelun natsikortti. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti. Samoin kuin jos raskaus on helppo tai apua sentään jos alle 40h kesti synnytys eikä edes tullut tikkejä, niin oikeastaan olet yhtä kokenut näissä asioissa kuin keskivertomies.

      Poista
  6. Mä takerrun nyt tuohon hyvään äitiyteen: mua kiinnostaisi kauheasti se virallinen hyvän äidin määritelmä. Äidit sen ilmeisesti määrittelee. (Vai?) Mulla ei ole edes omaa listaa siitä mitkä ehdot hyvän äidin pitää täyttää ja mistä tulee plus- tai miinuspiusteitä.

    Ois tosi mielenkiintoista kuulla miksi ihmiset pitävät itseään tai vaikka ystäväänsä hyvänä äitinä. Ihan vilpittömästi, ilman sarvia ja hampaita. Ja pohtia sitten että oisko itse (tai se kaveri) huono(mpi) äiti jos tekisi asioita (vaikka olosuhteiden pakosta) toisin. Ja miettiä sitten uudestaan oliko se peruste sittenkään se millä äidin hyvyyttä voi määritellä. Hyvän äitiyden olemuksesta on tosi vaikea saada otetta!

    Vaikka joku tuolla Täti-ihmisen blogissa kritisoi ajatusta "jokainen äiti on lapselleen paras", mä uskon kyllä siihen. Miksei olisi? Jotain poikkeuksia ihan tietenkin on, mutta noin pääsääntöisesti. Vanhemmat ovat lapselle tärkeitä vaikeivat oppikirjan mukaan kaikkea teksisikään.

    Olikohan se Project Mama joka kirjoitti että on äitinä onnistunut ainakin siinä että on onnistunut hankkimaan lapsilleen ihanan isän. Tosi kauniisti sanottu puolisosta ja niin totta varmasti monelle! :) Tämä tuodaan ihan liian harvoin esille hyvä-äiti -keskusteluissa. Kyllä turhemmistakin valinnoista ja saavutuksista on sädekehiä kiillotettu! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äidit kai sitä hyvää äitiyttä määrittelee, itselleen ja toisilleen, mm. tämäntyyppisissä keskusteluissa, netissä ja irl. Sekä tietysti omalla toiminnallaan, käyttäytymällä siten kuin pitää hyvänä (tai tuntemalla syyllisyyttä kun toimii sitä omaa käsitystään vastaan).

      "Virallista" hyvän äitiyden määritelmää edustaa esimerkiksi neuvolan jakama ohjeistus: raskaana kuuluu välttää näitä asioita, imetys on hyvin tärkeää, lasta kuuluu ruokkia seuraavasti, jne jne.

      Niin mukavia neuvolantätejä kuin minullakin on ollut, kukaan ei ole kysynyt saanko minä levättyä tarpeeksi tai onko minulla omia harrastuksia - omasta itsestä huolehtiminen ei siten kuulu äidin keskeisimpiin tehtäviin (näin esimerkkinä).

      Myös tahot kuten sosiaalitoimi, päivähoito ja media osallistuvat keskusteluun hyvästä äitiydestä - tällä hetkellä etenkin luomalla painetta kotihoidon suuntaan. Halutessani laittaa lapsen hoitoon 1 v 3 kk, kuulin asuinalueeni päivähoidon järjestäjältä että ei pitäisi.

      Poista
    2. Aivan äärettömän hyvä kysymys, joka on pakko ottaa jatkokäsittelyyn uudella tekstillä. Olen pohtinut tätä nyt sen pari päivää ja ottanu gallupia, ja mulla alkaa olla näkemys asiasta :)

      Täti-ihminen: taas kerran osut asian ytimeen. Neuvolahan sitä hyvin pitkälle kertoo, miten pitäisi asiat tehdä. Ja mulle myös sanottiin ettei Ykköstä pidä laittaa hoitoon Kakkosen syntyessä koska "pitäähän niillä olla mahdollisuus luoda sisaruussuhdekin". Joo, aattelin muuten laittaa sen itseasiassa adoptioon.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.