Minä en suojele sinua kaikelta

sunnuntai 26. lokakuuta 2014 Valeäiti 38 Kommenttia

Peittelin juuri poikani jalat yksi kerrallaan, edetäkseni sitten petaamaan omia sinisiä sairaalapetiäni. Lakanoita käännellessä alkoi päässä muodostua tämän kirjoituksen lauseita, irrallisia paloja sieltä täältä. Mielikuvakirjoitin sen helpon kliseisen tunneryöpyn pelosta ärtymykseen, turhautumiseen ja helpotukseen. Toisaalta tavailin myös kipeämpiä hetkiä. Kuten sen kun Ykkönen kysyi tulemmeko Kakkosen kanssa enää koskaan kotiin.

Tämä on niitä hetkiä, kun on pakko kirjoittaa. Se tarve kumpuaa syvältä ja ohittaa väsymyksen ja levon tarpeen ihan kuusi-nolla. 

Kaksikymmentäneljä tuntia sitten peittelin hereillä olevan, mutta täysin liikkumattoman pienen pojan sänkyyn yöunille. Olimme palanneet jo yllättävältä Lastenklinikka-keikaltamme osittain hyvän tuomion kanssa: polvessa ei ole mitään vikaa. Vain osittain hyvä tuomio oli siksi, että se ei selittänyt isoja kipuja. Ei kai yhden ruhjeen, vaikkakin isonkin, aiheuttamasta kivusta voi oikeasti pieni ihminen täristä? Voiko kolhu saada hampaat kalisemaan pelosta kun se huomaa että aion pukea sille yövaipan? Mutta kun missään ei näy turvotusta, ei mustelmaa, ei verta, ei väärää asentoa. Minä en rakas tiedä, mikä sinulla on kipeä. Se ei ole se polvi, vaikka sitä heti pudotessasi pitelitkin. 

Ehkä viisi minuuttia ennen suurta itkua katselin Ykkösen kiipeävän hämähäkkiverkolla. MIetin päässäni, olenko hullu kun annan sen vain mennä - enhän minä tiedä onko se jo tarpeeksi vanha, eteneekö sen otteet riittävän hyvin. Päätin luottaa, antaa mennä ja kasvaa. Se palasi ehjänä (ja ylpeänä) alas ja siirryimme siihen toiseen pelottavaan laitteeseen. Kakkonen halusi tietysti mukaan. Epäröin, mutta nostin sen siihen kuitenkin. Se kapusi penkille innosta puhkuen, edelleen banaanin puolikasta kädessään pidellen. 

Alku meni hienosti. Kierros kierrokselta varovasti vähän enemmän vauhtia, vain sivusuuntaan. Kikatus koveni ja minä rohkaistuin. Jos kuitenkin vähän ylös-alas myös. 

Toisella kierroksella se kai putosi. Ei korkealta, ei pää edellä, ei pahasti. Mutta silti sen verran että heti tiesi jotain käyneen. 

Meni kokonainen vuorokausi ennen kuin tiesimme, että siinä rytäkässä murtui reisiluu. Jalka oli jäänyt istuimeen pinteeseen. Sen vuorokauden aikana ehdin sukeltaa äitipelossa syvemmälle, tai ainakin taas eri lokeroon, kuin koskaan ennen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapseni tarrautuu minuun kirjaimellisesti epätoivoisesti, katsoo silmiin ja itkee, kiljuu puhtaasta kivusta. Sokaiseva pelko kun suu joutuu sanomaan että äiti auttaa, mutta samalla ymmärrän etten tiedä miten. 

Se yö oli aika rankka tietysti. Kun miettii että onko sillä joku sisäinen verenvuoto, tyrä vai murtunut lonkka. Ja että miten saan sen lääkäriin jos lähtö tulee, kun mies ja auto ovat syvällä Nuuksiossa ja minä lasten kanssa yksin kotona. Siskon ja särkylääkeen avulla kestimme aamuun ja jatkoimme päivään samalla tavalla kuin eilenkin. Niin että Kakkonen siirretään aina johonkin paikkaan istumaan liikkumatta. Siirron aikana se huutaa kuin kidutettava ja minä pidättelen kyyneleitä. Kun jonkun täytyy olla vahva. 

Olenkin, tosi hienosti. Leikitän ja kujerran, odotan pitkässä jonossa ja kerron ettei voida ottaa muumikeksiä vaikka et ole syönyt koko päivänä, kun odotetaan tietoa pitääkö leikata. Kerran kyyneleet kuitenkin tunkevat aivan väkisin läpi ja murtavat vahvan äitimuurin, suojelijan roolin. Mutta sitä Kakkonen ei näe, koska se on ortopedin operoitavana. Siinä heikossa hetkessä Ykkönen itkee takapenkillä aidosti surullisena sekä kauhuissaan ja sanoo ettei enää ikinä halua nähdä Kakkosta, koska sen kipsi on varmasti niin pelottava. Silloin etupenkillä antaa kummatkin vanhemmat periksi ja itkee salaa. Koska meitäkin pelottaa.

Puolitoista tuntia sitten seisoin yksinäni Lastenklinikan valtavan tunnelin keskellä. Tuijotin ovea, jossa luki viattomasti "heräämö" ja pelkäsin kuollakseni oman lapseni näkemistä. Onko se kunnossa? Onko se peloissaan? Onko se tajuissaan? Miltä se kipsi näyttää? 


Lapsi on kunnossa. Tokkurainen, väsynyt ja vähän ärtynyt, mutta ei mitään niin vaarallista etteikö äitiä voinut vähän komentaa kun se yritti ottaa Dustya vähän kauemmas poskelta. Kipsi näyttää...mielenkiintoiselta. Elämä näyttää taas hetken aika aukirevityltä. Huomenna on kalenteri täynnä tarhaa, töitä, hammaslääkäriä ja maakuntamatkaa. 

Minä räjäytin kalenterin ja aion mennä minuutti kerrallaan kohti kolmen viikon päästä kipsitöntä poikaa. Niin reipasta sellaista, ettei ole todellistakaan. Opettelen halaamaan sitä makuuasennossa, nostamaan sen V-asennossa syömään ja syöttämään sen puolimakaavassa asennossa. Ja kai vaihtaa jotain vaippojakin. 

Nuku hyvin rakas, huomenna tehdään siitä kipsistä sininen, niin kuin lupasin ennen kuin jätin sinut yksin sairaalaan. Tai  no olihan sinulla Dusty. 


P.s. Mä en varmaan itse voi, mutta anna sinä edes anteeksi. Mun olisi pitänyt tietää. Mun olisi pitänyt tarkistaa se banaani. 

 


Peittelin juuri poikani jalat yksi kerrallaan, edetäkseni sitten petaamaan omia sinisiä sairaalapetiäni. Lakanoita käännellessä alkoi päässä...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

38 kommenttia :

  1. Voi pientä ja sen perhettä <3 mua alkoi vähän itkettää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä nyt, ettei kaikki pillitä :) kiitos <3

      Poista
  2. Muakin vähän itkettää. Muistakaa, että tuo voisi sattua kenelle tahansa meistä muistakin. Ei noita voi ennustaa ja estää, ei mitenkään.

    Tsemppiä perheellenne. Pieni reipas pärjää varmasti hyvässä hoidossa mainiosti, voimia teille isommille. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, olet ensimmäinen joka sanoi ton. Ja mä jopa vähän uskoin sua. Kiitos <3

      Poista
  3. Näitä sattuu ja äitiä sekä isää sattuu vielä enemmän. Muksut ovat kuitenkin tosi reippaita selviytymään kaikenmoisesta ja vieläpä aika nopeasti. Tsemppiä teille, toivottavasti saatte nukuttua hyvin. Ja jos ette, niin pyytäkää vaan reippaasti lisää särkylääkettä. �� Terveisin heräämöhoitaja jostain Suomesta

    VastaaPoista
  4. Voi ei, pikaista paranemista pikkuiselle ja reippautta myös vanhemmille. Kurja tuuri sattui teidän kohdalle, kaikelta ei tosiaan pysty suojelemaan - mutta aina pystyy lohduttamaan.

    VastaaPoista
  5. Itkuksi meni täälläkin. Komppaan edellistä. Tulevaa kun ei voi nähdä ja kaikelta suojella. Oma 2,5-vuotias oli kaverinsa kanssa samanlaisessa härvelissä (sellainen iso pyörivä keinu missä istutaan vastakkain?) viime viikolla kyllä mua pelotti. Pelottaa myös, kun se hyppii trampoliinilla ja kun se kiipeää serkkunsa korkeaan kerrossänkyyn ja niin monessa muussa tilanteessa. Paranemisia pienelle miehelle <3 Ja koita antaa myös itsellesi anteeksi.

    VastaaPoista
  6. Mullakin kostui silmät. Kirjoitit niin koskettavasti.. Hirveää kun niihin pienimpiin sattuu, mutta Heidi sanoi hyvin; tuo voisi sattua kenelle tahansa meistä.

    Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
  7. Voi kurja. Paljon voimia koko perheelle! Varmasti ollut kauhea vuorokausi. Onneksi nyt taitaa suunta olla parempaan, kun syy kipuihin löytyi ja niitä parannellaan.

    Itse ajattelen, että meillä on ollut vain hyvää tuuria, kun ei ole sattunut mitään onnettomuuksia. Välillä vain ollut aika lähellä. Mutta se iso vahinko voi oikeasti sattua kenelle vaan. Tsemppiä!

    Inssis

    VastaaPoista
  8. Äitisympatiat täältäkin teille! Kaikille sattuu ja tapahtuu. Kaikkea ei voi ennustaa ja aina ei voi olla koppaamassa.. Mä syytän vieläkin itteäni siitä, kun meidän 4-v neiti ajoi ilman appareita ulos tieltä (10m jyrkkään tienpenkkaan, kun väisti pieniä mopoilijoita) sillä seurauksella, että hän iski päänsä ja kypärä halkesi todella pahasti. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Sen jälkeen hän ei halunnut ajaa sillä pyörällä 5 kuukauteen. Mulla kesti toipua aika kauan siitä "jälkikauhuajattelusta", että mitä jos hänellä ei oliskaan ollut niin hyvää kypärää tai jos ei oltais kiristetty sitä kunnolla juuri sillä kertaa. Kallohan siinä olis haljennut. Ihana kamala vanhemmuus ja syyllisyys.

    VastaaPoista
  9. Vanhemmuus voi olla niin raakaa! Ja kakkosilla kiirus saavuttaa ykkösen taidot! Jaksamista ja voimia koko perheelle! Nyt menenkin tästä pyyhkimään kyyneleeni...

    VastaaPoista
  10. Kyllä täälläkin nousi kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Voimia sylin täydeltä koko perheelle! <3

    Meillä poika oli myös pari vuotias kun teloi leukansa auki kylpyläreissulla ja vaikka silloin selvittiin ihan vaan liimauksella, niin itse itkin jo silloin silmät päästäni ja voi niitä tunnon tuskia. Mutta kaipa se niin vaan menee, että tekevälle sattuu ja pojat on poikia, siihen ainakin koitan itse luottaa ja näin keväntää sitä syyllidyyden taakkaa aina kun sattuu ja tapahtuu.

    VastaaPoista
  11. Voih! <3 Vanhempien pahin painajainen mutta onneksi noi pienet tyypit on ihmeellisiä tsemppareita.
    -AKS

    VastaaPoista
  12. Oi voi... Nämä on näitä, mitä aina ihan hitosti pelkää. Ja jos niitä käy, niin itseään syyttää, vaikka ei tarvis. Ja vanhempien sydän särkyy aina yhtälailla tai paljon pahemmin kuin se joku jalka tai muu. Tsemppiä potilaalle ja sen porukoille!

    VastaaPoista
  13. Täälläkin tuli itku. Tsemppiä ja tämä todellakin olisi voinut sattua kelle vaan..

    VastaaPoista
  14. Olin just täyttänyt neljä, kun tipuin äitini sylistä, kun hän puhui puhelimessa. Jotain kai kiepuin siinä niinku nyt ton ikäisillä on tapana. Kyynärpää murtui pahasti ja käsi oli kipsissä monta viikkoa. Äiti ei taida olla antanut sitä vieläkään itselleen anteeksi, vaikka mulle ei ikinä olisi tullut mieleenkään äitiä syyttää. Ei se kipsi ja kaksi sairaalapätkää (oli heinäkuu, mätäkuu, siksi keikka kaksi) varmaan kivoja olleet, mutta en mä niitä muista vaan riemun kun mua tultiin sairaalaan katsomaan tai vaikka sen, kun jälkimmäisen sairaalakeikan menomatkalla pysähdyttiin taksilla ostamaan sairaalaan mukaan uusi Barbie. Kakkonen siis tuskin antaa sulle anteeksi, ei sen mielestä ole mitään anteeksiannettavaa. Mutta koeta sä antaa itsellesi, noita pieniä ei vaan kaikelta kykene varjelemaan, vaikka mitään muuta enempää ei maailmassa haluaisi. Tärkeintä, että nyt ootte lähellä. Voimia!

    VastaaPoista
  15. Näitä sattuu ihan jokaiselle, älä vain syytä itseäs. Lapset kompuroi ja putoilee paikoista. Joskus satttuu vähän, joskus ei yhtään ja sitten joskus luvattoman paljon. Se on niin tuurista kiinni. Tyyliin mun kaverin lapselta meni kyynärpää pois paikaltaan pelkästä syliin nostamisesta.

    Siitä kipsistä voi muuten tulla aika hieno, jopa ylpeyden aihe. Ykkönenhän voi kuvittaa sen jollain hienoilla piirustuksilla :)

    VastaaPoista
  16. Täällä yksi yliväsynyt vesiputous.

    Paranemista pienelle <3

    VastaaPoista
  17. ♥ voimia ja muistakaa että tuo tilanne arjessanne on vain pieni hetki. Antakaa aikaa pienelle ja olkaa kivun tulkkina jotta lapsi saa riittävästi kipulääkettä leikkauksenkin jälkeen. Noita tapaturmia vaan sattuu ja onneksi apua saitte. Voimia muuttuneeseen arkeen.

    VastaaPoista
  18. Jaksamisia koko perheelle, älkää syyttäkö itseänne tapahtumasta!

    VastaaPoista
  19. Voi että. Liikuttavan aito kirjoitus. Iso voimahali! <3

    VastaaPoista
  20. Onneksi et suojele kaikelta.
    Onneksi Kakkonen saa taas parin kuukauden päästä kiivetä keinuun (tai hämähäkkitelineeseen tai puuhun) ja hankkia lisää kokemuksia.

    <3

    VastaaPoista
  21. Usko pois, ei naita voi mitenkaan ennustaa. valilla ne tippuu vaikka kuinka korkealta ja mitaan ei kay ja sitten liukastutaan kadulla omiin jalkoihin ja jotain mene rikki. Sen olen nahnyt niin usein omassa tyossani naita pikkuisia hoitaessa!

    VastaaPoista
  22. Voi teitä. Mä liityn täällä kyynelehtivien kerhoon, voin tuntea niin hyvin sen, miltä susta varmasti silloin illalla tuntui, kun et vielä tiennyt, mikä on vikana, mutta sen tiesit, että jotain on.

    Rutistus. Älä itseäsi soimaa, ei tässä kukaan ennustaa osaa. Kyllä te tästä selviätte.

    VastaaPoista
  23. Voi teitä, poikaa ja äitiä. Kyllä se siitä, viimeistään sitten kun kipsi on poissa tämä on yksi muisto muiden joukossa. Lapsille sattuu ja tapahtuu, eikä kaikelta voi varjella.

    Mun esikoinen mursi solisluunsa 11 kk ikäisenä. Kaatui kotona kävelyä harjoitellessaan, vauhti ei ollut kova mutta tuli alas väärässä asennossa. Näitä sattuu, älä syytä otseäsi!

    VastaaPoista
  24. Apua kun alkoi itkettämään, varmasti ihan kamalaa. Voi teitä! Pikaista paranemista pikkumiehelle! <3 !

    VastaaPoista
  25. Mullakin nousi kyyneleet silmiin. Voimia, tsemppiä ja armoa äidille ja pikaista paranemista pienelle!

    VastaaPoista
  26. Uhhh, on kyllä rankkaa teille kaikille. Mutta hei, sen takia meillä on länsimainen lääketiede, että näitä sattuu ja tapahtuu, on sattunut kautta aikojen ja tulee aina sattumaan.

    VastaaPoista
  27. Uskomattoman huono tuuri! :( (Niinhän nämä aina: kaadoin viime talvena kupillisen teetä Skidin kädelle aiheuttaen kahden kämmenen kokoiset palovammat.) Mutta pahin on ohi, lasten luut paranee nopeasti. Kaikki järjestyy.

    VastaaPoista
  28. Kiitos kun jaoit meidan kanssa! Olemme henkisesti tukena. Ethan syyta itseasi, kaikenlaista voi tapahtua, eika se ole meidan kasissamme. Voimia ja siunausta!

    VastaaPoista
  29. :'( Mua erityisesti vielä(kin) koskettaa tuo, kun se pieni rakas pitää jättää sairaalaan yksin <3 Se tunne on jotain kamalaa - sen kivun ja pelon lisäksi.

    Paranemisia ja halauksia

    VastaaPoista
  30. Pikaista paranemista! Kyllä poika kuntoon saadaan. :) kauheesti tsemppiä koko perheelle!

    VastaaPoista
  31. Mä sain ihan järkyttävät tunnekuohut tästä tekstistä päälle, piti keräillä hetki jotta pystyn kommentoimaan. Sä kirjotat niin hyvin!

    Haluun kuitenkin muistuttaa sua.. Sinä olet maailman paras äiti lapsellesi. Sinä olet inhimillinen. Sinä opetat lapsellesi itsenäisyyttä, annat mahdollisuuden kokeilla taitoja ja oppia uutta. Kaikelta äiditkään ei voi suojella, vahinkoja sattuu ja tapahtuu. Toivon pikaista paranemista ja toivon myös, että muistat että lasten kanssa tällaisia tapahtuu, eikä se ole kenenkään vika. Ei lapsia voi pumpulissa kasvattaa, vaikka haluttaiskin. Tsemppiä sinne! <3

    VastaaPoista
  32. Kyynelkerhoon yksi jäsen lisää... PIkaista paranemista pienelle!

    VastaaPoista
  33. Pitkästä aikaa ajauduin sun blogiin ja voi mitä sainkaan (vai jouduinkaan) näkemään. Kyynelvirtaan on liityttävä minunkin. Paljon jaksamista koko perheelle, pienen urhean kipsimiehen kanssa. Ihanasti kirjoitit, varmasti jokainen lukija voi tuntea niin sinun kun pojankin tuskat. Pikaista paranemista! <3

    VastaaPoista
  34. KIITOS KIITOS KIITOS TEILLE KAIKILLE <3 <3

    Olen lukenut tämän kommenttiketjun ihan sata kertaa läpi ja joka kerta alkaa itteäni itekettää tämä empatian määrä. Ootte ihania <3

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.