Hirviön paluu, osa sata

maanantai 18. toukokuuta 2015 Valeäiti 21 Kommenttia

"Jos et sä nyt heti tuu, mä vien sut takaisin kotiin ja sä saat jäädä sinne yksin koko päiväksi."

Ei h e l v e t t i. Sanoinko mä ihan oikeasti noin? Ja jätinkö sen oikeasti tarhaan niillä saatesanoilla, että äiti on sulle nyt tosi vihainen? Onpa ihme että pihalta alkoi kuulua itkua kun käänsin omat itkuni jo pois muiden katseilta.

Ei se ole niin vaikeeta. Totella edes kerran. Nousta edes istumaan jos ei edes yritä pukea. Tulla perässä kun pyydetään. Auttaa laittamaan kenkää jalkaa sen sijaan että makaa velttona.

Ei se ole niin vaikeeta. Muistaa että toinen on vasta kolme ja vähän päälle. Että se varmaan hakee nyt vaan lisää huomiota. Että minä olen tässä se aikuinen ja että mulla ei edes ole kova kiire tänään. Jättää omat muutto- ja työstressit pois lapsen harteilta. 

On se niin vitun vaikeeta. 

Tänään töihin menee yksi totaalisen romahtanut, häpeävä, epäonnistunut, kai kuitenkin aika tavallinen äiti. Niille muille meidän kanssa samaa katua kulkeneille asia taitaa olla vähän toisin. Ehkä nekin miettii, niin kuin minä ennen, että onpa paska äiti. Että ihan hirveetä karjua noin pienelle lapselle noin kovaa. Ja että minä en kyllä ainakaan ikinä uhkaile tuolla yksin jättämisellä, en, se on ihan hirveetä. 

Hirveetä tämä onkin. Minä ja mun hermot. Tänään ei jaella palkintoja. 

" Jos et sä nyt heti tuu, mä vien sut takaisin kotiin ja sä saat jäädä sinne yksin koko päiväksi." Ei h e l v e t t i. Sanoinko mä...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

  1. Minun hermot petti eilen, monta kertaa :(. Lapset oli vielä ollu yöhoidossa ja ei se tosiaan pitäis olla liian vaikeaa ymmärtää, että se huomion tarve on sillon kertaa sata. Mutta näin vaan täälläkin mentiin niillä voimavaroilla, mitä siinä hetkessä oli ja äidin ymmärryskin tais olla vähän vajavainen. Onneks aina on mahdollisuus parantaa. Edes pienen pienillä lilliputin askeleilla. Armollisuutta tähän päivään, toivottavasti iltapäivän hakuhetki on vaikka hitusen lämpimämpi <3.

    VastaaPoista
  2. Jos kotona on kolme vee, tähän on helppo samaistua. Vaikka nää ei ole hienoja hetkiä, kyllä meilläkin kuullaan tuollaisia sanoja. Ja puistosta lähtee päivittäin muutkin samankaltaisilta saatesanoilla. Syvä hengitys ja ens kerralla vedetään sit taas paremmin.

    VastaaPoista
  3. Tulisko palkinto täältä lukijoilta rohkeasta ja avoimesta keskustelun avaamisesta, ja sen myöntämisestä, että me äiditkään emme ole täydellisiä. Minä ainakin nostan hattua näille postauksille ja itsesi likoon laittamiselle, jotta me kanssaäidit saisimme nähdä että myös muissa perheissä menee välillä pieleen. Ja sitten sovitaan, ja aloitetaan taas alusta - joka aamu uusi armo! Kiitos kun näytät etten minä ole ainoa, joka menettää (tyhjästä) hermonsa.

    Mervi

    VastaaPoista
  4. Komppaan Merviä ja sanon kiitos! On lohdullista tietää, ettei ole se ainoa paska äiti, joka räjähtää, kiukkuaa ja puhuu lapselleen ihan tyhmiä. Ja samalla unohtaa, että sen pienen ihmisen eteen on kuitenkin valmis tekemään mitä tahansa ja rakastaa sitä uhmaikäistä yli kaiken. Oma lapseni on paras opettajani ja tulee varmasti olemaankin hamaan tappiin saakka. Opetukset ovat välillä ihan pirun kipeitä, kun näkee itsestään puolen, jota ei halunnut uskoa olevan olemassakaan. Mutta kuitenkin suurimmalta osalta ne opetukset ovat kuitenkin täynnä lämpöä ja sydämen täyttävää rakkautta. Kyllä se siitä, tsemppiä tähän päivään!

    (Välillä räjähtävä) Elina

    VastaaPoista
  5. Kiitos tästä ja koko blogista. Olen lukenut nyt melkein kaikki tekstisi, mahtavaa! En tajua miten tämä on mennyt multa ohi, koska seuraan muita tännekin linkattuja blogeja.

    Mut joo, minä uhkailen kaksvuotiasta joka ilta, kun se ei halua nukkua. Ja on niin paskamutsifiilis. Mutta voisko muuta ollakaan, kun on rv 30 ja joka hiton paikkaan sattuu ja kolottaa ja väsyttää. Lopetan kyllä aina sanoihin "äiti rakastaa sua, mutta nyt pitää nukkua".

    VastaaPoista
  6. Voi kiitos taas. Koska vaikkei se teoriassa ole yhtään vaikeaa ja hyvin tietää, miten hommat voisi hoitaa rakentavammin ja niin että päivän päätteeksi voisi taputtaa itseään olalle, niin kyllä se vain käytännössä välillä on just niiiiin vaikeaa.

    VastaaPoista
  7. Kiitos tästä, vaikkei oma tilanteeni olekana akuutti- just at the moment. Tämä on näitä minkä hakusanoilla Valeäiti löydetään. Täydellistä tukea, vaikka ei täydellistä äitiyttä. Kukapa meistä olisi täydellinen. Ja niin, itsekin olen syyllistynyt tohon pelotteluun sillä, että jäät yksin kotiin :(

    Illalla omat menot ja kotityöt sikseen--> eripitkät lego leikit? kyllä se siitä!

    VastaaPoista
  8. Hermot hermot, samaa täälläkin. Viime viikolla eräs päivä olin jo ihan valmis jättämään meidän vajaa nelvuotiaan vartiksi yksin kotiin maitokauppareissun ajaksi, kun oli vaan niin Vaikeeta. Kyllä hävetti jälkikäteen, mutta siitäkin yritin jälkikäteen keskustella. Että äitikään ei aina jaksa ja että jos itse kiukuttelee oikeasti syyttä niin silloin sitä saattaa saada vain kiukkua takaisin, aikuiseltakin. Että kiukku tarttuu, äitiinkin. Saisi kyllä tarttua vähemmänkin....

    VastaaPoista
  9. Kiitos. Tuttua. Meillä on tällä hetkellä astetta helpompi vaihe, kun isojen lasten kanssa vääntäessä on jo pakko pitää kieli keskellä suuta. Ne on niin kriittisiä. (Ja toisaalta tavallaan myös ymmärtäväisempiä ja tilannetajuisempia kuin 3-vuotias...) Kuopus taas ei ole uhmansa kanssa ihan vielä siellä huippurasittavassa vaiheessa.

    Mutta mä tiedän ton jutun. Oon elänyt sen kahdesti ja kohta tulee kolmas kerta.

    Ja mä tiedän sen syyllisyydentunteen ja sen, miten omat kuumat kyyneleet kierähtelee silmänurkista poskille, kun olo on paskin ikinä.

    Onneksi on olemassa sana anteeksi. Onneksi on halaus. Onneksi on paljon uusia alkuja. Onneksi on aikaa opetella. Puolin ja toisin. <3

    VastaaPoista
  10. Voi kyllä se on vaikeeta. Just äsken tuli ehkä vähän korotettua ääntä lapselle kun ei suostu nukkumaan. Kirjoitin sitten aikalailla samasta aiheesta postauksen ja sen jälkeen huomasin että siellä painitaan samojen ongelmien parissa. I feel you!

    VastaaPoista
  11. Ah sama täällä! Nämä 3 vuotiaat on vaan niin raivostuttavia ja itse tietysti menee mukaan ihan liian helpolla vaikka tietää, ettei saisi. Täällä iltasadut jäi lukematta kun viiden kiellon päälle syljeskeli ympäri kylppäriä ja unilaulukin jäi puolitiehen kun kielloista huolimatta oli ihan pakko tökkiä äitiä silmään koko laulun ajan. ARGH! Hermot menee ja samalla sydäntä särkee kun tuntuu taas, ettei koko päivänä tullut sanottua yhtään kaunista asiaa kuitenkin niin rakkaalle lapselle.

    VastaaPoista
  12. Kiitos vertaistuesta! Mulla meni tänään hermo työpäivän jälkeen kahteen koululaiseen ja niiden välipalasotkuihin...

    VastaaPoista
  13. Kiitos rehellisestä tekstistä. Kyynel tuli silmään, koska se on juuri noin.

    VastaaPoista
  14. Ai että! Osu ja uppos! Ihanan rehellistä ja oikeeta realismia. Mä myönnän ainakin olevani aivan samanlainen äiti. Ei vaan riitä hermot ja kärsivällisyys, kun kolmivuotiaan lisäks on toi kasikuinen, joka myös vaatii paljon äitin huomiota tällä hetkellä.

    VastaaPoista
  15. Anteeksi. Toimii aina.

    VastaaPoista
  16. Anteeksi. Toimii aina.

    VastaaPoista
  17. Kiitos rehellisestä kirjoituksesta. Täällä vähän tirautin, kun kolmeviikkoisen vauvan imetyshormoneissa kamppailen juuri samalla tavalla mustasukkaisen ja uhmaikäisen 3 v:n kanssa. Armollisuutta lasta ja itseä kohtaan, sitä hoen päivittäin.

    VastaaPoista
  18. Kiitos kirjoituksesta ja tsemppiä kaikille kolmevuotiaiden äideille. Omani on nyt 4-vuotias yksivuotiaan isoveli. Aika hirveää oli pitkään. Onneksi nyt voin kehua, että tämän kevään kuluessa on helpottanut, vaikka aika ajoin se uhmaikä palaa kummittelemaan. Terv. Yksi äitihirviö

    VastaaPoista
  19. KIITOS teille kaikille, te ootte ihania. Toivottavasti tekin saitte tästä ja toisiltanne tukea, mua ainakin helpotti ihan hirveästi kun tiesi taas että muillakin on samaa tuskaa. Armoa annettiin puolin ja toisin ja loput päivät on mennyt paremmin. Olen yrittänyt olla pois koneelta ja kännykältä ja keskittyä enemmän perheeseen (siksi myös hidas ja vähäinen kommentointi, anteeksi siitä!) ja kyllä se ainakin omia hermoja tasaa.

    On nää vekarat vaan välillä niin kamalia, mutta silti aina ihania. Itseään tässä kai eniten inhoaa niinä raivon hetkinä, toivotaan ettei niitä taas hetkeen tule. Tsemppiä ja voimia kaikille, hyvin meillä menee! <3

    VastaaPoista
  20. Järkyttävää kuunnella miten 80% äideistä puhuu lapsilleen. Jos toisten ihmisten kuullen sähistään ja sätitään lasta, niin voi vaan kuvitella millaista meininki on sitten kun muut ei ole kuulemassa. Ite toivon että oma kotihirviö toteuttaisi ikuisen "en vaan jaksa, hermot ei vaan kestä" vinkunansa, ottaisi ja lähtisi niin meillä lopuilla olisi kivaa. Ihan sama vaikka lapset kasvaa, ite hoitaa huushollin, jne, tekosyyt kiukuttelulle vaan vaihtelee ja jatkuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Seppo kommentistasi, virkistävää vaihtelua saada soraääniä keskusteluun mukaan!

      Sen sanottuani on pakko todeta, ettet kuulosta nyt ihan ihannepuolisolta. Tai ehkä ette osaa ko äidin kanssa keskustella. Jos tilanne on se että toinen kiukuttelee ja toinen odottaa että se "lopettaisi itsekseen", on varmaan aika kurjaa kaikilla. Mitäpä jos vaikka olisitte tiimi? Yrittäisitte tukea toisianne?hyväksyisitte sen että elo lasten kanssa on välillä tosi perseestä ja siitä saa valittaa?

      Mitä muiden ihmisten sähisemiseen tulee, minulla se on yleensä julkisesta paineesta johtuvaa, häpeänsekaista tilanteen hoitoa. Kotona ihan eri meininki. Toivotaan että niin muillakin.

      Jaksamista sulle, tunnut sitä tarvitsevan.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.