Paniikkikohtaus, you suck

tiistai 29. syyskuuta 2015 Valeäiti 43 Kommenttia

Lupaan palata kohta johonkin vähän kevyempään vaiheeseen, mutta viime päivien kokemuksien perusteella olen varma että tämä teksti on jollekin lukijalle tärkeä. Keskiviikkoisen väärän hälytyksen jälkeen homma on lähtenyt raivoisasti pahempaan, ja olen edelleen vahvasti lataamon puolella. Sydän on todettu terveeksi, mutta nyt on mieli lähtenyt johonkin ihan omalle seikkailulle. Niiden rytmihäiriöiden lisäksi olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Yksi pahimmista niistä sattui lasten kanssa yksin jossain helvetin kuusessa, metsässä. Kyseessä ei tietenkään ollut mikään oikea hätätilanne, mutta sympaattinen hermostoni sanoi että niks ja naks, pakene tai taistele. Yhtäkkiä itkin hysteerisesti kädet tunnottomina keskellä Espoon metsää, hätääntyneen Ykkösen edessä.

Paniikkikohtaus. Siis mitä hittoa. En ole eläissäni kohdannut mitään näin heilauttavaa. Kohtauksen aikana tuleva pelko on voimakkuudessaan samaa luokkaa kuin kahdesti kokemani hetki juuri ennen uuden ihmisen ulospuskemista synnytyssalissa. Olen järkevä ihminen, liiaksikin, mutta tuon aallon keskellä pelkään hetkellisesti ihan aidosti tulevani hulluksi, kuolevani tai kumpaakin. Olen oman ruumiini muodostamassa vankilassa keskellä eteenpäin jatkavaa elämää. Miten muut ei huomaa että vajoan? Mihin voin paeta? Missä pelastusliivini?

Eräänkin päivän jäljiltä.
Ensin sydän alkaa hakata. Alkuun kuin ihan tavallinen rytmihäiriö, pian se pumppaa jo niin kuin olisit juuri aloittamassa ensimmäistä runoesitystäsi linnan juhlissa. Lopulta koko sydän tuntuu puskevan ulos rintakehästä. Rintakehä! Tuntuu kuin sen päälle alkaisi hiljalleen istua pari pientä norsua. Puristaa, enemmän ja enemmän. Kuinkahan paljon tälläistä kroppa kestää, mietit, ja sen myötä huomaat että hapensaanti alkaa vaikeutua elefantin alla. Keskität kaiken voimasi rauhalliseen hengittämiseen ja tajuat että saatat hengittää liikaa. Tai ainakin se voisi selittää sen että pää alkaa tuntua liian kevyeltä ja silmissä vähän sumenee. Ei helvetti, mähän pyörryn kohta. Mutta mennään ensin hetkeksi käsiin. Niistä on lähtenyt tunto. Miten voi selvityä, mietit, kun sydän hakkaa kiinni, henki loppuu, kuulo sumeutuu, kuume tuntuu olevan nousussa ja kaikki on vain yhtä pelonsekaista puuroa? Pitkältä tuntuvien minuuttien jälkeen sumeus hälvenee. Rytmihäiriö on vielä jäljellä ja hengitys pinnallista, mutta käsiin palautuu tunto ja silmiin näkö. Tässä kohtaa viimeistään alkaa hysteerinen itku. Samanlainen kuin sillä ärsyttävällä vollottajaäidillä "About a Boy" elokuvassa. Naurettava, perusteeton, kurkkua puristava mutta rintakehän painetta helpottava itku. Tätä jatkuukin sitten ryppäyksissä seuraavat 2-4 tuntia. Kunnes seuraava kohtaus iskee. Ehkä tällä kertaa sen laukaisee jotain vakavaa, kuten lattialle tippunut maitotölkki. Se tulee olemaan taas varmaan tosi helppo pysäyttää, yhtä helppo kuin kurkkuun nouseva oksennus keskellä noroa. Mitä enemmän sitä ajattelee, sitä varmemmin se tulee. Hienoa, älä siis ajattele sekoavasi!

Jos tämä kaikki kuulostaa tutulta, suosittelen lämpimästi siirtymään heti pois tästä blogista tänne: Mielenterveystalon Omahoito-osioon. Luin sitä eilen, nyökyttelin ja helpotuin. Tämä ei ole outoa, erikoista, heikkoa tai hullua. Tämä on tavallista ja käsiteltävissä olevaa. Biologista reaktiota vaikeille tilanteille, pitkittyneelle kuormitukselle. Lukiemieni tekstien ja vinkkien ansiosta tämä päivä onkin vihdoin mennyt sekoamatta. Mutta arvatkaa pari kertaa, minkälaista apua lääkäri tarjosi maanantaina kun makasin hänen huoneessaan yhden kohtauksen jäljiltä? Lääkkeitä (betasalpaajia, tuttua kamaa jo rytmihäiriöiden ajalta). Isoa purkillista. "Ota näitä kato aina kun tarvii. Voit ottaa vaikka 12 päivässä". En ihan uskonut tähän 12 pillerin taktiikkaan, joten pyysin päästä lisäksi psykologin juttusille. Sain lähetteen ja yhden päivän sairaslomaa. Se ei riitä. Vaikka itse paniikkikohtaukset tämän päivän perusteella tuntuvat olevan hallinnassa, sydän hakkaa edelleen rytmihäiriöisenä valtaosan päivästä. Olen edelleen kireällä viritetty kumppari, ylikuormittuneessa tilassa, joka ei pillereillä hälvene. Haluan buutata itseni ennen kuin palaan taistelukentille intoa täynnä. Lisäksi haluan selvittää, onko se vanha rytmihäiriö jotenkin muuttunut. Marssin siis vielä huomenna uudestaan lääkäriin (ehkä tällä kertaa luhistumatta) ja pyydän lisää tutkimuksia.

Homma ei ole siis vielä ihan hallussa, mutta ainakin hoidossa. Suunta on ylöspäin, ja tänään sain jo itseni kiinni tästä yksinkertaisesta huuliliikkeestä*:


En ole hullu, enkä kuolemansairas. Huh. Lähinnä väsynyt ja liian pitkään sinnitellyt. Ei ole muuten eka kerta. Mutta tällä kertaa aion ihan oikeasti hoitaa itseni kuntoon, ennen kuin annan näennäisten velvollisuuksien kutsua taas mukanaan. Mietin tarkkaan jopa positiivisten kuormitusten tuomaa meilihyvää suhteessa rasitukseen, ja jätän varmasti muutamat juhlatkin välistä. Siivoamisesta puhumattakaan. Perjantain koittavaan Blogigaalaan menen, koska harvoinpa sellaiseen saa Avec-kutsua Suomen suurimmalta kulttuurisakateemisyhteiskunnallisen perheblogin kirjoittajalta. Ehkä vain kerran, ainakin tämän kokemuksen jälkeen. Vapise, Katja

*Huomaa oikeaoppinen clickbait. Jos et jo seuraa Klikinsäästäjää, tee se nyt. Priceless.

Lupaan palata kohta johonkin vähän kevyempään vaiheeseen, mutta viime päivien kokemuksien perusteella olen varma että tämä teksti on jolleki...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

43 kommenttia :

  1. Oliskohan eka kerta, kun kommentoin. Mut tulee tärkeä asia: <3

    Eevi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oli kyllä tärkeä eka kerta! Kiitos :)

      Poista
  2. Oliskohan eka kerta, kun kommentoin. Mut tulee tärkeä asia: <3

    Eevi

    VastaaPoista
  3. Tuttu tunne menneisyydestä. Vaikka kuinka olis kuullut vakuuteltavan, että siihen ei voi kuolla, niin ihmeesti yhtäkkiä tuntui, että kyllä voi. Ja tuntui oudolta, ettei päivystyksen lääkäri ottanut todesta huoltani, että lakkaan hengittämästä ja kuolen. (Jälkeen päin ajateltuna ei tunnu yhtään oudolta. Silloin tuntui. Oikeastaan koko lääkäriin meno tuntuu nyt oudolta.)

    Mulla kohtaukset ja niiden pelko hälveni pikkuhiljaa kokonaan, kun tajusin, mistä on kyse ja sain tatsin niihin syihin, jotka oloa aiheutti. Eli askel oikeaan suuntaan on sullakin otettu.

    Voimia, sisko, vai miten se nyt menikään. ;D Ja <3. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, siskovoimia! :D pakkohan tossa tilanteessa on lääkäriin mennä kun ei yhtään tiedä mistä on kyse. Mä alan nyt selvitellä syitä, mikä oikeasti laukaisi tän?

      Poista
  4. Voimia ja haleja... mulla ei ole koskaan ollut paniikkikohtausta, mutta sen sijaan mulla on lapsi joka saa niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, lapselle varmasti aivan hirvittävän pelottava kokemus!! Miten osaatteko käsitellä tota tilannetta?

      Poista
    2. Pitämällä sylissä. Lapsella tilanne alkaa yleensä kirkumalla ja sellaisella kaikki, kaikki, pois, pois huutamisella.

      Jälkikäteen sit hengitellään ja jutellaan. Ahdistuslääkityksellä kohtaukset on vähentyneet, mutta kyllä niitä edelleen tulee etenkin isojen muutosten kynnyksellä. Isoja muutoksia lapsen maailmassa on kesäloman alkaminen ja loppuminen, suurewt juhlat kuten joulu ja lomamatkat.

      Poista
    3. Sitä mun piti itse burnoutin kokeneena, että toivottavasti joku ymmärtää nyt kirjoittaa sulle sitä saikkua. Ei päivää tai kahta, vaan vähintäänkin viikkoja.

      Poista
    4. Huh, kuulostaa just yhtä pelottavalta kuin esim yölliset kauhukohtaukset. onkohan ne toisilleen sukua? Ei kirjoittanut kukaan saikkua, mutta otin sitä ihan itse. Melkein kaksi viikkoa olin poissa ja nyt teen oikeastaan puolta päivää. Helpotti vähän.

      Poista
  5. Oivoi. Edellisessä duunissa toi oli lopussa jokapäiväistä. Saatoin vaan keskellä kauppareissua mennä ihan hervottomaksi ja sitten piti äkkiä etsiä vessa missä odottelen, että tunto ja hengitys palailee. Menin työterveyslääkäriin ja purskahdin itkuun ja se antoi mulle rauhottavia ja sanoi, että takaisin töihin. Koska jos se työ on se aiheuttaja niin ei sitä voi paeta (näin hän sanoi). No sitten meni ehkä kaksi viikkoa ja irtisanouduin ja perustin oman firman (elämäni varmasti pelottavin päivä, jopa ennen synnytyksiä) ja ironista kyllä, paniikit hävisivät. Mulla oli jo noita kohtauksia kun odotin ekaa ja kävin koulussa ja töissä samaan aikaan niin opin silloin tuntemaan milloin menee liian kovaa ja siksi osasin tokalla kertaa lähteä tuolta firmasta. Ja huom. mä tein silloinkin vaan kolme päivää viikossa töitä ja no opiskelin myös, mutta lähinnä sitä, että jokaisella oikeesti on se oma raja mitä jaksaa ja pystyy ja aluksi ehkä hävettää että pystyy muka näennäisesti vähemmän kun joku muu, mutta kun se oma elämä on se mikä pitää pysyä kasassa, niin parempi vaan tulla kaveriksi itsensä kanssa. Isosti tsemppiä, muista olla itsesi ystävä ennen kaikkea! T. Sanna R.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuo on varmasti totta, ettei voi paeta aiheuttajaa tai muuten se kaventaa pikkuhiljaa koko elämää. Mutta onhan tämä lääkeyhteiskunta aika hurja.

      Kiva kuulla etä sulla suunnanvaihdos auttoi! Pitää vielä paikallistaa missä ja kuinka monessa kohtaa mun pitää suuntaa vaihtaa :)

      Poista
  6. Lepo olisi paras. Itse romahdin edellisen kerran kun tein työtä josta en oikeastaan pitänyt, menin naimisiin, mies väitteli tohtoriksi ja joulu (eli järkyttävä työkiire) painoi päälle. Sorruin täysin miehen väitöstilaisuuden aamuna, vaikka merkkejä oli ollut ilmassa jo kuukausia. Aika auttoi toteamaan työpaikkani olleen väärän, miten myydä jotain sellaista mitä ei suostuisi itse ostamaan?

    Sanon että aika auttaa. Ja puhuminen. Mieti mitä oikeasti haluat, ja mistä taas olet valmis luopumaan oman terveytesi nimissä. Kyllä se siitä. Nimittäin kilistellään sitten perjantaina yhdessä, minulla on mekkokriisi (tuossa se odottaa ompelua) ja en tiedä miten osaa paikalle. Mutta blogigaalaahan EI voi jättää väliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä lepoa mä tässä kovasti yritän saada aikaan, vaikka lääkäri ei näemmä sellaisen nimeen niin vannokaan :)

      Ihana kuulla että aikakin auttaa, mulla pn jotenkin sellainen suorituskeskeinen ote tähänkin että jaahas, nyt sitten hoidetaan tämä! :D taitaa vaatia vähän kärsivällisyyttä.

      Perjantaina nähdään, jee!

      Poista
  7. Täällä yksi paniikkihäiriöinen kahden pienen lapsen äiti. Jaksamista arkeesi ja toipumista! Itsestään huolehtiminen on tärkeää, mutta kun ei sille muka tunnu vain jäävän aikaa kaiken tämän härdellin keskellä. Jos ei huolehdi itsestään, ei voi huolehtia muista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaita sanoja ystäväiseni, nyt nukkumaan!

      Poista
  8. Ihanaa, että puhut näistä avoimesti. Tsemppiä toipumiseen :)

    VastaaPoista
  9. Monta asiaa pyörii mielessä, mutta sanonpa nyt vain tämän: nostan hattua, että uskallat näin avoimesti ja rehellisesti kertoa tästä. Kiitos - kaikkien muidenkin lukijoiden puolesta!

    Mervi

    VastaaPoista
  10. Voi Apua, varmasti todella pelottava kokemus! Huh. Mä varmaan pelkäisin jotain sydäriä. Onneksi ei kuitenkaan sitä. Toipumista ja nautinnollisia blogikemuja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei sitä :) ja kemut oli superit!

      Poista
  11. Mobiilikommentti havisi jonnekkin bittiavaruuteen.. Piti vaan sanoa etta tuttu homma jenkkeihin muuton ja viisumipaperisodan kanssa, itselle tuli aina keskella yota, tosi ihanaa herata siihen tunteeseen etta 'nyt ma kuolen'! Mun ihana ystava/henkilaakari neuvoi silloin kirjoittamaan joka paiva paivakirjaa pillerien valttamiseksi, auttoi ihan kasittamattoman paljon. Jotenkin se pelkojen paperille kirjoitus auttoi itsea ymmartamaan etta jotkut niista on ihan taysin turhia/hassuja ja auttoi myos ymmartamaan minkalaiset paivan tilanteet niita kohtauksia yoisin toi. Kirjoitetussa sanassa on kova voima ja ilmeisesti ihmisten aivot on niin visuaaliset etta kun ne paassa viipottavat ajatukset saa paperille luettavaksi niin aivot pystyy paremmin prosessoimaan ne. Nain ainakin mun ystava silloin selitti ja pelkan kirjoituksen voimalla paasin saannollisista kohtauksista eroon muutamassa viikossa!

    Tsemppia, ongelman tunnistaminen on jo puoli voittoa!!!!

    Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä, sullakin! Onpa tämä yleistä. HIeno vinkki kiitos, taidan ottaa käyttöön jos tulee vielä tarpeen.

      Poista
  12. Tuttua. Lääkkeet lyödään heti ensimmäisenä käteen ja katsotaan jos sillä ratkeaisi. Itse halusin jonkun pitkäaikaisemman ratkaisun, työkaluja joilla selvitä elämän hankalista, kuormittavista tilanteista ja suuremmista vastoinkäymisistä. Ja kyllä sitä saa olla aika sinnikäs jotta saa tarvitsemansa avun!

    Suosittelen hakeutumaan mahdollisimman pian ihan psykiatrille, he voivat kirjoittaa lausunnon psykoterapiaa varten. Minulle suositeltiin ratkaisukeskeistä ja kognitiivista terpaiaa, josta on ollut paljon apua. Ei enää paniikki- eikä ahdistuskohtauksia, työ tosin jatkuu edelleen...

    Ja tällä en todellakaan tarkoita että olisit hullu! Päin vastoin moni älykäs, kunnianhimoinen ja menestynyt ihminen painii näiden samojen asioiden kanssa. Paniikkihäiriöt ja ahdistus ruokkivat helposti itseään, ja jää myös työstämättä helposti kummitukseksi muistiin pelottamaan - "ettei vaan tulisi uudestaan".
    Voi olla että terapia tuntuu liian isolta askeleelta, mutta kannattaa silti harkita. Elämäni paras päätös - enkä ole edes hullu! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pääsin psykologille ja odotan innolla jatkoa. Joku psykiatri olis todellakin hyvä mutta en oo varma riittääkö rahat siihen kun julkiselta ei kuitenkaan pääse. En ole läheskään tarpeeksi hullu ;)

      Poista
  13. Kun sain ensimmäisen paniikkihäiriökohtaukseni, en tiennyt mistä oli kyse ja aidosti luulin kuolevani. Sen jälkeen pelkäsin, että saan uuden kohtauksen. Niitä tuli muutama, jokainen edellistään miedompi ja lopulta osasin vaan hengitellä kohtauksen pois (joskus paperipussiin hengittäminen auttoi, joskus hihan läpi).

    Uupumukseen minullakin nuo liittyi, nyt ei ole ollut moista vaivaa yli viiteen vuoteen.


    Tsemppiä. Et ole yksin, et outo, etkä hullu. Näitä tarinoita on ihmisillä kaapeissaan valtavasti, kiva että sinä jaoit omasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan käsittämätöntä miten moni onkaan kertonut omasta tarinastaan kun olen omani avannut! Siistiä! tosin pelottavaa miten moni tästä kärsii eikä uskalla mitään sanoa..kiitos siis sunkin tarinasta!

      Poista
  14. Hei!

    Mä sanoisin yhden eri näkökulman paniikkikohtauksiin. Luin yllä kirjoittamaasi tekstiä suuren ihailun vallassa. Siitä nimittäin näkee, että mieli on ollut koetuksella ja aallokkossa, mutta juuri niistä hetkistä syntyy upeimmat tekstit. Siis nainen, sä kirjoitat voimalauseita täynnä elämää.

    Varmasti se on ihan kamala tilanne, mutta moni kirjailija on saanut inspistä ja jotain aivodopingia näistä mielen koettelemuksista. Tarkoitan sanoa, että kirjoituksestasi huomaa, kuinka upeasti kykenet näissä mainingeissa kirjoittamaan. Se voi osoittautua vahvuudeksi, jos joskus haluat kirjoittaa kirjan.

    Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi vau. Olipahan maailman hienoin kommentti. Olen hurjan otettu noin kauniista sanoista, kiitos. Tämä jos jokin oli voimaannuttavaa ja pelkkää voimalausetta :)

      Poista
  15. Tsempit täältäkin! Tuttu ongelma nyt jo onneksi muutaman vuoden takaa, jolloin elämässä oli liikaa ahdistusta ja muutoksia. Se kohtauksesta selviäminen ja uuden pelko oli kamalaa, etenkin yksin lasten kanssa ollessa. Aika auttaa, ja toki armollisuus itseä kohtaan sekä tahdin hidastaminen. Myös alan ammattilaiselta lainaksi saamastani kirjasta (Edmund J. Bourne: Vapaaksi ahdistuksesta) oli apua. Lepää, anna itsellesi aikaa selvitä ja pysy alkuun ihan luvan kanssa omalla mukavuusalueella. Vahvatkin sortuu joskus, mutta eikös se niistä kaiken maailman sortumisista selviäminen nimenomaan vahvista entisestään :)


    -Kukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin toistaiseksi tuntuu että tämä voi olla jonkun tosi mahtavan uuden alku :) kohtauksia ei ole onneksi tullut enää ja perus ahdistuskin ehkä vähän jo helpottaa. Pitää vaan nyt katsoa tosi tarkkaan uusi suunta ja asenne asioihin.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  16. En ole ennen eksynyt kommentoimaan, mutta nyt oli pakko. Ex-miesystavani alkoi yhtakkia saada paniikkikohtauksia sen jalkeen kun teini-ikainen veljensa sairastui syopaan (otti onneksi taisteluvoiton siita). Kun han paasi puhumaan asiasta ammattilaisten kanssa ja kasittelemaan sita, paniikkikohtaukset harvenivat ja lopuksi niita ei tullut ollenkaan. Et ole tulossa hulluksi, kroppasi vain yrittaa kertoa sinulle jotain mita mieli ei osaa pukea jarkevasti ajatuksiksi. Psykosomaattiset oireet, myos paniikkikohtaukset ovat melko yleisia, mutta niista ei yleensa uskalleta puhua, mika tietysti ei ainakaan auta asiaa. Olit todella rohkea kun kirjoitit asiasta julkisesti - paniikkikohtauksissa ei ole mitaan havettavaa. On myos hyva kuulla etta vointisi on jo parempaan pain. Tama menee ohi, tsemppia kovasti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kun kommentoit, kiitos!

      Ja todella niin kuin kirjoitatkin niin niin myös kävi, kohtauksia ei ole enää tullut ja olo on parempi koko ajan. Tässä tapauksessa tieto vähensi tuskaa :)

      Poista
  17. Mä kirjoitan nyt nimettömänä. Koska pelkään että ihminen, joka tän tekee mulle, lukee ja jatkaa toimiaan. Mä oon nyt myös saanut muutamia paniikkikohtauksia. Sydän takoo niin et oikeesti just luulee et kuolee, kurkkua kuristaa, kädet katoaa jne... Oon aika varma et todella hankala ex on aiheuttanut tän tilan mulle. Mietin et pitäs varmaan käydä lääkäris juttelemas mut en uskalla. Jos tää henkilö sais tietää ni niin paukkuis lasua.. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MENE, mene hyvä ihminen! Saat itsesi niin varmalle pohjalle että saat voimaa päästä eroon noin tuhoisasta ihmisestä. Mulle tuli nyt ihan huoli susta, mene oikeasti edes jollekin juttelemaan ettet ole yksin ton kanssa. Tsemppiä <3 <3 <3

      Poista
    2. En tuu valitettavasti hänestä pääsemään eroon vielä moneen vuoteen... Tuo alle vuoden ikäinen sitoo aika vahvasti toiseen. Kontrolloi meidän elämää sitä kautta.

      Onneksi (tavallaan) kuitenkin jo raskausaikana se ääni kellossa muuttui ja tajusin mitä on tapahtumassa ja ns. pääsin pakoon ennen kuin vauva syntyi.
      "kyllä meidän nyt on pakko erota. sä oot niin vaikee" (mies)
      "joo, sopii, oon miettinyt samaa"
      (hän selkeästi yllättyi vastauksesta, etten ruvennut anelee takaisin yms)
      seuraavana päivänä, rupesi taas
      "no kyllähän me saadaan tää toimii eiks vaan"
      "ei kyllä, en halua, tää oli tässä."
      Siitähän se riemu sitten repesi. En käyttäytynytkään niin kuin hän olisi tahtonut.

      Meni hetken aikaa, kunnes mulla tuli mitta täyteen esimerkiksi kaasusumutteista ja aseista asunnossani, ja se oli sitten siinä. Sanoin et nyt saa riittää. Pakkasin tavarat ja lähetin matkoihinsa. Olin itse poissa sen aikana, kun hän oli hakemassa kamojaan. Kun palasin, täällä oli kämppä aikamoisessa kunnossa. Lämpimät vedet katkottu, televisio sekoitettu, tavaroita sotkettu... :/

      Mutta se tunne, kun voit hengittää kotona!

      Kävin myös ennen eroa ja eron jälkeen psykologilla, mutta nämä kohtaukset ovat alkaneet vasta kontaktin päättymisen jälkeen. :/

      Poista
    3. Voi huh, enpä osaa edes kuvitella miten raastavan tien olet käynyt läpi ja miten pitkä matka on vielä edessä. Ja voi kun osaisinkin auttaa! Mä menisin joka tapauksessa vielä uudestaan psykologille, sieltä saisi ainakin niihin kohtauksiin varmasti paljon apua.

      Ei tässä voi yksi voimattomana sanoa muuta kuin että: tsemppiä, voimia ja kaikkea parasta sinulle. Ansaitset kaiken onnen.

      Poista
    4. Pelkästään tieto siitä, etten ole asiani kanssa yksin helpottaa yllättävän paljon. Kaksi läheisintä ystävääni on myös kertonut kärsivänsä paniikkikohtauksista. Toisesta en olisi ikinä uskonut.

      Poista
    5. Ja voimia myös sulle, tää oli vahva teksti! <3

      Poista
    6. Kiitos! Todella, vertaistuki ja tieto siitä ettei ole yksin on niiiiin tärkeää. Sen muistaa aina kyllä heti kun näitä tekstejä kirjoittaa.

      Poista
  18. Pari vuotta sitten olin kävelyllä poikani kanssa metsässä, ja sydän alkoi pamppailla ja tuntui että se hyökkää ulos rinnasta. En ollut moista ennen kokenut ja luulin kuolevani. Soitin ambulanssin kun en keksinyt paniikissa muutakaan, ja sen tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Hoitaja totesi tutkittuaan "ne on ne ruuhkavuodet", minä en uskonut. Kuvittelin pitään että mulla oli sydämessä vikaa. Hävetti kertoa kellekään näistä ajatuksista,en halunnut näyttää heikkouttani. Mutta pikkuhiljaa aloin uskoa että kaikki on ok, kun mitään oireita ei enää sen kummemmin tullut. Silloin tällöin kaupassa menin paniikkiin, jos en löytänyt heti jotain etsimääni. Työpaikan vaihto, liikunnan lisääminen ja pojan kanssa touhuaminen auttoivat.
    Nyt pari viikkoa sitten sain taas kohtauksen, sydän hakkasi ja tärisin. Paniikki vain valtasi kropan enkä enää hallinnut sitä. Se on paskamainen tunne. Jälkeenpäin naurattaa kaikki ne ajatukset, mutta niille ei vaan voi mitään. Minulla on ollut paljon muutoksia elämässä; ero, lähisukulaisen kuolema.. Ja kaiken sen keskellä vaadin itseltäni ihan liikaa, pitäisi jaksaa töissä ja kotona lapsen kanssa. Silloin kroppa reagoi juurikin näin.
    Sattumalta löysin blogisi ja voi kiitos, tästä oli paljon apua ja helpotusta! Paljon voimia sinulle ja hyvää kesää!
    -Jenski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kuulostaa todella siltä että sullakin tota kuormaa on ihan riittävästi eikä siis mikään että paniikit valtaa. Se on kyllä niin persehommaa se, kun jotenkin pää kuitenkin tajuaa että tämä nyt on vain tälläinen kohtaus mutta se ei auta yhtään. Sama kuin sanoisi itselleen kauhuleffassa että "tämä on vain elokuvaa". Tunne on aina totta.

      Sulle kovasti voimia ja toivon että kohtaukset helpottaa!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.