Ilta lempparityypin kanssa

maanantai 8. helmikuuta 2016 Valeäiti 5 Kommenttia




Eräs ystäväni sai hetki sitten myöntävän vastauksen kosintaan. Facebookissa ikionnellinen tuleva sulho muotoili asian niin että hän oli pyytänyt "my favourite person to marry me", ja lause jäi jumiin mun päähän. Se oli jotenkin melko täydellisesti sanottu. Puoliso on nimenomaan lempparityyppi, se jonka kanssa tekee mieli tehdä kaikki jutut. 

Kunnes saa lapsia. Sitten niitä lempparityyppejä saattaakin olla yhtäkkiä kolme. Jutut toki vaihtelee, mitä niiden kanssa haluaisi tehdä, mutta periaatteessa melkein minä hetkenä hyvänsä (disclaimer: nyt puhutaan näistä kivoista isojen lasten vuosista, kun sanavarastossa ei ole jatkuvassa käytössä sana "ohivuoto". Okei ja disclaimer: suljemme uhmahetket pois) nämä tyypit on ihan lemppareita. Niiden kanssa on vaan supersiistiä viettää aikaa. 

Tänään ajanviettoon tuli mitä luontevin tilaisuus. Kakkosen ikikuume alkaa nimittäin vähän käydä varsin pitkähermoisen Ykkösen hermoille. Oltuaan taas mitä esimerkillisin isosisko koko päivän hoitovietteineen kaikkineen ja oltuaan mm. hiljaa yli tunnin kun pikkuveli nukkui mun kainalossa, alkoi päivän sadantena pikkuveljen sylihetkenä vähän keittää yli. Tuli vähän naarmua pöytään, läpsyä veljen välittömään läheisyyteen ja kuulakärkeä äidin keittokirjaan. Tiukan riehumisen sijaan tajusin kerrankin mistä kiikastaa ja osasin tarjota tilanteeseen oikeaa lääkettä. Ensin syliin hetkeksi, ihan sinne paraatipaikalle pää leuan alle ja koko selkä käsien syleilyyn. Pikkuveli sai sillä kierroksella tyytyä jalkoihin. Sylissä sitten kuiskuttelin pieneksi muuttuneen ison tytön korvaan, että älä kerro Kakkoselle, mutta mentäiskö tänään kiipeilee kahdestaan? 

Niinhän me tehtiin. Käytiin ensi Subwayssa vähän syömässä, sitten shopautettiin yhdessä koko viikon ruokaostokset. Viisivuotias intopinko keräili kärryyn oikeastaan kaiken mun pyynnöstä, ja me hypittiin iloisina sammakoina läpi koko valtavan ostoslistan ennätysajassa. Sitten tavarat autoon, auto parkkiin, valjaat vuokralle ja siinä se seuraava 75 minuuttia sitten menikin. Tämä pieni prinsessahämähäkki se vaan rakastaa tota hommaa. Se kikatteli ja huuteli onnellisia "hui" huudahduksia kun kiivettiin yhdessä köysien varassa kymmeniä metrejä ylöspäin. Se kiipeili välillä itsekseen liukumäkeä ylös-alas sillä aikaa kun mutsi veti pari aikuisten bolder seinää. Se karkasi jokaisen mahdollisuuden tullen vielä ylemmäs, vielä parin otteen päähän, ilman minkäännäköisiä ongelmia (tai itsesuojeluvaistoa). Se meni vielä aikuistenkin puolella silmät kiiluen seiniä ylös ja oli lopulta kuin puuhun juuttunut kissa - vähän liian korkealla ilman hajuakaan siitä miten tulla alas. Siitä se kuitenkin reitin löysi kun minä ja pari vähän ihmeissään olevaa jannua vähän neuvottiin. 

Kolme tuntia hurahti ohi, niin kuin parhaassa seurassa käy. Ihmettelin taas kerran miten mahtavia sen jutut on, kun se muistelee parin vuoden takaisia tekemisiä tai toteaa että mainoksen setä oli vähän pullea, kun "sillä oli sellainen samanlainen maha kuin Ugilla". Tuo pieni iso ihminen on jo niin järkevä, niin taitava, niin...tasavertainen. Ihan mahtavaa karata välillä viettämään aikaa kahdestaan. 

Toisaalta, mietin myös että on sillä pikkuveljellä vankka roolinsa. Jos kaiket päivät olisin tämän kypsän yksilön kanssa, saattaisin vahingossa pitää sitä paljon todellista ikäänsä isompana. Hermostuisin jos se kiukuttelisi ja pyörittelisin silmiä kakkajutuista. Varmaan ihmettelisin kun se ei osaa hakea oikeaa ketsuppia hyllystä. Pöhkön pikkuveljen ansiosta hän saa kuitenkin valtaosan ajasta olla samanlainen hölmö pikkuinen, vasta opetteleva tyyppi, jonka pitää aina välillä päästä syliin ja saada vähän raivota. 

Itseasiassa, tuollaisia keskeneräisiä taideteoksia meidän kaikkien pitäisi saada vielä olla. 

Eräs ystäväni sai hetki sitten myöntävän vastauksen kosintaan. Facebookissa ikionnellinen tuleva sulho muotoili asian niin että h...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

  1. Käytännön kysymys: Minkä ikäisenä tai minkä kokoisena (cm) kiipeily alkaa onnistumaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä olen minäkin kiinnostunut. Vajaa kaksivuotias pikkutyttö muistuttaa erehdyttävästi apinaa kiipeilyinnossaan ja olisi hauska nähdä, miten kiipeää muuallakin kuin puolapuissa.

      Poista
    2. Moi, kummallekin helppo vastaus: milloin vain tai noin 18-kiloisena :) Jos vanhempi on varmistustaitoinen niin voi mennä toki köyden kanssa kiipeämään pienempänäkin, silloin ongelmaksi voi ehkä tulla otteiden koko. Monessa paikassa, kuten Salmisaaressa, on kuitenkin lapsille sopivampia pieniä otteita, joissa voi kokeilla ensin vaikka boulder seinällä. Kakkonen on ollut ekaa kertaa juuri joskus kaksivuotiaana, mutta ei vain innostunut asiasta.

      Sitten näillä itsevarmistavilla, joilla me yleensä mennään (silloin saa itsekin kiivetä samaan aikaan) lapsen pitäisi painaa mielellään 18 kiloa, jotta köysi päästää myös laskeutumaan alas eikä vain vedä ylös :D

      Poista
  2. Kiitos! Tohon 18 kiloon on matkaa, mutta boulderointia voi varmaan kokeilla ja itsellekin varmistaminen on tuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti! Kunhan löydätte riittävän pieniä otteita niin sujuu varmasti. Ainakin salmisaaressa ja sit se toinen (Puotila?) on lasten seinillä varustettu

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.