Mitä jätin kertomatta

perjantai 20. toukokuuta 2016 Valeäiti 61 Kommenttia

Tätä tekstiä en edes aio koskaan julkaista. Kirjoitan sen itselleni, itseäni varten, itseäni parantamaan. "Psykiatri sitten vielä vahvistaa tämän, mutta kyllä kaikki oireet kuulostaa siltä, että kyseessä on lievä tai keskivaikea masennus", sanoi lääkäri ja yritti suostutella mielialalääkkeisiin. Minä en halua. Mutta kun itkettää. Koko ajan. Kaikki on liian vaikeaa. Pieleen menevä kulmakarvan sutiminen on ihan katastrofi, kädestä karannut vessapaperirulla vituttaa, hieman aikataulujen paukkumisesta huomauttava asiakas jää mieleen päiviksi.

***

Tuo olin minä, muutama viikko sitten. Keskellä elämäni pahinta mustaa. Istuin Stockan Espresso Housessa, kirjoitin ylläolevaa ja itkin täysin avoimesti, baristojen kysyvistä katseista kiinnostumatta. Eihän mua mikään muukaan kiinnostanut. Työt, vaatteet, lasten leikit ja retket Nuuksioon oli joko kaikki samaa tahmeaa moskaa tai ahdistavaa, hengen vievää uhkaa. En kyennyt lähtemään kauppaan ja unohdin kavereiden lasten synttärit. Sain hillittömiä itkukohtauksia pitkin päivää ja napsin lääkkeitä jo tutuksi käyneisiin sydämen tykytyksiin. Olin kaikin puolin ihan v***n sekaisin. Ei mikään ihme, että suosittelivat lääkkeitä, nyt jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt heti ekasta kehoituksesta suostua. Onneksi olosuhteiden muuttuminen ja tosiasioiden myöntäminen ovat auttaneet niin roimasti, että paraneminen on lähtenyt käyntiin muutenkin.

Miltä se sitten tuntuu? Se iso M-sana? Ihan helvetin kamalalta. Vaikka olen masennusta lähipiirissä aiemminkin nähnyt, sen omakohtainen kokeminen oli kammottava pieleen mennyt trippi. Nyt ymmärrän oikeasti kun sanotaan, ettei masennus ole asenteesta, olosuhteesta tai ajattelumallista kiinni. Se on fyysinen, näkymätön voima, joka vie kaiken. Se vie ilon kaikesta normaalista ja tylsistyttää huippuhetkien huiput. Se vie pois ruokahalun, unen, haaveilun, tulevasta iloitsemisen ja lähimuistin. Se eristyttää, vieraannuttaa ja tyhjentää. Sen kusipään ollessa paikalla tekee mieli mennä yksin hiljaa nurkkaan itkemään, pois muiden mielestä ja tieltä.

Minä olin (ja olen vieläkin välillä) ihan pohjattoman väsynyt. Oli selkäkipuja, oli uhmaa, oli tonttia, oli töitä ja oli kaikkea. Veikkaan että mun musta tarina alkoi jo aika pitkä aika sitten, ja pääsi kasaantumaan koska työnsin sen aina pois mielestä. Suljin sen mahdollisuuden yksinkertaisesti pois. Mullahan on kaikki niin hyvin, pitäisi olla vain kiitollinen. No ei pitäisi, pitäisi olla rehellinen, itselleen.

Sanotaan se nyt siis ääneen. Tänä keväänä minulla on diagnosoitu välilevyn pullistuma, keskivaikea masennus ja keskivaikea ahdistus. Kaikki on löydetty, tutkittu ja hoito on päällä. Olen reippaasti matkalla parempaan. Eikä mun vieläkään tee tästä mieli kirjoittaa, mutta haluan. Haluan antaa ehkä jollekin toiselle rohkeuden puhua, tai pyytää apua. Ylellä on nyt menossa nuorten mielenterveyttä tukeva kampanja ja sarja #sekasin247 , jonka puitteissa @minnihei kertoi Snapissa omista kokemuksistaan. Siitä minäkin sitten rohkaistuin, ainakin näin luonnostasolla kirjoittamaan tämän tekstin.

Itselleni ja muille väsyneille haluan sanoa, että elämän ei kuulu tuntua hirvittävän raskaalta. Jos sinusta tuntuu, pyydä apua. Ei tarvitse olla hullu mennäkseen vaikka psykiatrin juttusille. Sitäpaitsi, ei ole hullumpaa olla vähän hullu. Me kaikki ollaan. Siinä sitä vasta itseensä tutustuukin kun pää heittää volttia ja kaikki on ihan oudosti. Kun sitten saa ammattilaisten avulla otteen jostain, joka on oikein, voi pyörimistä pikku hiljaa hidastaa ja löytää taas reitin todellisuuteen. Parempaan, rehellisempään todellisuuteen.

Tämä hetki oli tärkeä. Huomasin olevani onnellinen. Otin heti kuvan muistoksi.
Minä hymyilen taas aidosti, oikeasti ja rehellisesti. Kiitollisena, väsyneenä ja pelästyneenä. Taistelua jatkaen ja seuraavaan notkahdukseen valmiina. Jos tunnistat itsesi jostain tämän tekstin kohdasta, ja se aito hymy ei oikein luonnistu, hae apua. Jos et jaksa hakea apua, soita hälytyskelloja vielä kovempaa ja pyydä jotain läheistä viemään sinut avun piiriin. Se ei ole noloa, luovuttamista tai heikkoutta. Heikkouden myöntäminen on suurinta voimaa mitä voi ihmisenä käyttää.

Ja nyt yritän olla vahva ja kerätä rohkeutta painaakseni tuota "julkaise" nappia.

Tätä tekstiä en edes aio koskaan julkaista. Kirjoitan sen itselleni, itseäni varten, itseäni parantamaan. "Psykiatri sitten vielä vahvi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

61 kommenttia :

  1. Vaikka aiheen ei tänä päivänä pitäisikään olla tabu, kyllä se sitä silti on. Masennus on heikkoutta, ota vain itseäsi niskasta kiinni, päätä voida paremmin! Mutta eihän se noin mene todellisuudessa ollenkaan. On sinällään surullista kommentoida, että olipas sulta rohkea veto, koska kyllä näistä asioista pitäisi pystyä puhumaan ääneen häpeilemättä ja pelkäämättä saavansa hullun leiman otsaansa, mutta kun ei. Siispä sanon sen: Rohkea veto. Olen iloinen, että sanoit tän ääneen. Tosin sä varmaan sen tiedät sanomattakin. T. Kristus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin just, JUST kaikki toi mitä sanot rakkaani! Tiedän että tiedät, tiedät että tiedän :) Tabuhan tämäkin, kaikkien muiden satojen joukossa. Taitaa olla mun leipälaji tämä tabuista kirjoittaminen :D

      Poista
  2. Tämän luettuani päätin, että jos olo ei muuton (joka ehkä tekosyy?) jälkeen ala muuttua paremmaksi, soitan sinne hiton psykalle. " Että moi, minä täällä taas, toisen kerran ja edellisestä viisastuneena. Saisinkos apua tällä kertaa jo ennemmin kuin myöhemmin?" Se ei ole sen helpompaa, vaikka sen on kerran läpi käynyt lääkkeineen ja terapioineen. Toistaiseksi on pärjätty edelliskerralla opittujen taitojen kanssa, mutta muutto ja siinä samalla kolmen lapsen hoitaminen ja opiskelujen suunnittelu alkaa olla liikaa. Että jos ei kohta mene ohi itkut, niin sitten soitan.

    Kiitos sinulle, olet ihana. Olen täällä sohvannurkassa lukenut jo useamman vuoden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua, mä sanoisin että soita nyt heti vaan jo. Kun siinähän käy niin että vasta sitten kun se iso kuormitus loppuu, niin sitten se väsymys vasta alkaakin. Eli pahempaa voi olla tulossa? HIenoa kun huomasit itsessäsi tuon, ja voi miten toivon että soitat jo nyt. Paljon voimia, olet ite ihana! Ja kiva kun luet <3

      Poista
    2. oi että, mahtavaa!!! Olen tosi iloinen sun puolesta, siis en vaikeuksista vaan siitä että soitit <3 <3 hyvä sinä!

      Poista
  3. Rohkeutta ja lepoa sulle - ja me voitais käydä taas lounaalla joku kerta? T. Tiskari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Joo joku kerta toki, tässä tilanteessa en vaan tee kauheasti lupauksia enkä suunnitelmia kun ei tiedä mikä olo on huomenna :)

      Poista
  4. Kiitos tästäkin tekstistä ja rohkeudesta olla niin avoin! ❤ paljon on samoja ajatuksia ollut viimeisen vuoden aikana. Ehkä vika ei olekaan minussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiiiii vika ei missään nimessä ole sinussa! Pyydä vaikka neuvolasta apua, sieltä pitäisi päästä ainakin vähän jonkun kanssa juttelemaan? Voimia voimia siskoseni <3

      Poista
  5. Kiitos tästä kirjoituksesta. Asian kahdesti läpi käyneenä sanon että ikävää kun olet kokenut tämän mitä me niin monet olemme kokeneet. Mutta apua pitää saada ja ennen kaikkea hakea. Itse olen hyväksynyt itseni että joskus vaan aivojen kemia menee sekaisin ja siihen auttaa lääkkeet ja jonkun kanssa asian käyminen läpi. Masennus on sairaus siinä missä flunssa, vain eri oireilla ja hoidolla. Tsemppiä meille kaikille toipumiseen. Juuri tällaiset blogikirjoitukset auttavat kaikkia: sairastuneita, toipuneita, sairastumassa olevia ja asiasta mitään ymmärtämättömille. Sydämellinen kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, kiitos <3 juuri toi on se mitä joutuu tajuamaan taudin pyörteissä: se on tauti. Fyysinen, kemiallinen tauti, jota ei voi ajatuksilla parantaa ja joka ei ole luonnetesti. Kiitos ihanasta kommentista!

      Poista
  6. Kiitos tästä kirjoituksesta. Asian kahdesti läpi käyneenä sanon että ikävää kun olet kokenut tämän mitä me niin monet olemme kokeneet. Mutta apua pitää saada ja ennen kaikkea hakea. Itse olen hyväksynyt itseni että joskus vaan aivojen kemia menee sekaisin ja siihen auttaa lääkkeet ja jonkun kanssa asian käyminen läpi. Masennus on sairaus siinä missä flunssa, vain eri oireilla ja hoidolla. Tsemppiä meille kaikille toipumiseen. Juuri tällaiset blogikirjoitukset auttavat kaikkia: sairastuneita, toipuneita, sairastumassa olevia ja asiasta mitään ymmärtämättömille. Sydämellinen kiitos!

    VastaaPoista
  7. Hieno kirjoitus! Hatun nosto rohkeudelle! <3
    PS. Sekaisin on muuten loistava sarja ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ja niin on, ihan loistava veto Yleltä kaiken kaikkiaan.

      Poista
  8. Niih.. samassa uupumuksen suossa, koko talven kuormituksen ehkä hitusen hellittäessä, täälläkin alkaa väsymys ja vitutus lyödä nyt huolella päälle. Mikä siinä onkin et pitää sinnitellä "kyllä se kohta helpottaa, parin kuun päästä kalenterissa on enemmän tilaa (muka)"-ajatuksella ja vain huomatakseen et helpotti kalenterissa joo, mut väsy vyöryi kovemmin päälle? Varsinkin kun tämä on käyty kerran ennenkin läpi. Ja sitten voikin taas syyttää itseään, hohhoijaa. Unet menny jo, kun se oli se vika oire viimeksikin. Tiistaina puhelinaika työterveyteen, onneksi. Vaan täältä noustaan, me kaikki, prkl!! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mä en kans ollut tajunnut tätä ennen kun mulle ihan kerrottiin, että väsymys on pahin sitten kun kuormitus on loppunut. Mahtavaa että sulla on jo aika varattuna, siitä se lähtee! <3 tsemppiä sinnekin!

      Poista
  9. Hienoa kun painoit nappia! Jotenkin vaan väsymys ja masennus ei ole sama juttu kuin flunssa tai katkennut käsi, jotka vaan tapahtuu ja joista paranemiseen tarvitsee lepoa ja apua - vaikka pitäisi olla. Tsemppiä valoon päin palaamiseen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvin sanottu, se on juuri niin hassua että kaikki ymmärtää jos pitää olla pois murtuneen käden kanssa, mutta murtuneen mielen kanssa on vaikea olla pois. Kiitos ❤️

      Poista
  10. Sinä ihana, upea, vahva nainen. Tämä rohkeus on juuri se, miksi sinuun tykästyin ja mistä tammikuussa omalla puolellani sinua kiitin.

    VastaaPoista
  11. Kiitos rohkeudestasi 💗 askel kerrallaan kohti parempaa. Täällä yksi post traumaattinen paniikkihäiriöinen joka on tänä keväänä taas alkanut tunnistaa itsensä. Hienoa että jaoit tämän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kevät, ihana sinä 💕 Tsemppiä!

      Poista
  12. Lievä synnytyksen jälkeinen masennus. Se tuli diagnoosiksi kun kaikki itketti, pinna oli kireä ja lyhyt, rintakehässä tuntui möykky. Puoli vuotta lääkitystä takana. Nyt tunnistan möykyn syyt ja saan sen pois parissa päivässä. Välillä edelleen ahdistaa niin ettei henki meinaa kulkea, mutta niitä hetkiä on harvemmin. Kulunut sanonta, mutta nyt tunnelin päässä on valo, puoli vuotta sitten ei ollut edes pienen pientä pilkahdusta. Minäkin kuulun niihin, jotka ajatteli "ku vaan tsemppaa ja ottaa itteään niskasta kiinni, niin kyllä se olo helpottuu". Niinpä niin, väärässä olin, niin väärässä. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, just toi möykky. Ärsyttävä, selittämätön, sitkeä paino joka vaikeuttaa hengittämistä ja pakottaa koko ajan muistamaan että jotain on vialla vaikka et yhtään tiedä mitä. Loistavaa että olet saanut hoitoa ja nyt tunnistat sitten ainakin mistä on kyse, eikö? Tsemppiä sinne takas! <3

      Poista
  13. Näitä asioita ri voi liikaa nostaa tapetille. Mitä enemmän puhutaan sitä enemmän mielenterveysongelmat "normalisoituvat" ihmisten mielessä Ja se olisi hyvä juttu se, että käsitettäisiin kuinka yleistä on voida "henkisesti pahoin" jossain vaiheessa elämäänsä, että se on yhtä normaalia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo juuri, että ymmärrettäisiin sen kuuluvan ikään kuin normaaliin elämään ja kaikilla olisi työkalut käsitellä näitä asioita. Mä uskon että moni masentuu tai ahdistuu vähän turhaan sen takia, ettei oireisiin ymmärretä puuttua silloin kun voimaa vielä olisi. TÄmä nyt täysin keittiöpsykologiaa, mutta ainakin mun kohdalla osa tästä kaikesta on se syyllisyyden tunne siitä että "Miksi en jaksa?" no koska on ihan vitun rankkaa. Siks.

      Poista
  14. Ehkäpä sitä just siksi oudoksutaan, koska sitä pelätään. Siis pelätään, että itselle tulee sama. Ei sais pelätä. Ihanaa että annat sille kasvot, vaikka pahalta se varmasti tuntuu, että omat kasvot tarvii jollekin noin rumalle antaa. Annat kuitenkin toisille voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän juuri pelätään, ja tuntuu että ihmiset jopa pelkää että se tarttuu toisilta! Masentuneen seuraa moni välttää (jos sitä edes oli tarjolla), ettei mene sitte itse masikseen. Aika kurja kierre. Kiitos paljon mukavista sanoista, arvostan oikeasti <3

      Poista
  15. Tämä oli yksi parhaista kirjoituksistasi koskaan. Ehkä paras. Sinulla on hieno taito pukea sanoiksi todella vaikeatkin aiheet ja pureutua niihin riipaisevalla tarkkanäköisyydellä ja rehellisyydellä. Kiitos avoimuudestasi ja siitä, että kirjoitat. En uskalla edes pysähtyä ajattelemaan, olisiko ruuhkavuosien väsymys ja jatkuva riittämättömyyden tunne omallakin kohdallani oikeastaan jotain muuta. Valoisaa kesän alkua sinulle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, tulipa tästä(kin) ihan mielettömän hyvä mieli. Kiitos kiitos kiitos. Ja ihanaa kesää sinne myös! <3

      Poista
  16. Voi. Hieno kirjoitus. Mulla oli elämässä vuosi sitten niin paljon kuormitusta että lievä masennus tuli. Ja mä samaistun tohon sun kuvanottamishetkeen. Mä muistan elävästi miten tajusin eräänä iltana että nyt on hyvä olla ja aloin samantien pelätä että se tunne kohta häipyy. Ei ihmisen tarvitse kaikkea aina jaksaa. Apua on hyvä hakea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muuten kumma miten pitkälle sitä meneekin huomaamattaan. Niin kuin sammakko lämpenemässä vedessä. Ja sitten kun saa just jonkun hyvän hetken, on ihan ihmeissään että voiko näin hyvältä tuntua? Että tätäkö sen kuuluisi olla? Onneksi säkin hait apua!

      Poista
  17. Tsemppiä! Ja tosi hienoa, että kirjoitat näin vaikeasta aiheesta! Tästä asiasta ei voi koskaan kirjoittaa liikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olen kyllä nyt samaa mieltä kun palaute on näin ihanaa 😘

      Poista
  18. Toivon sinulle kovasti voimia! Olit hurjan rohkea kun kirjoitit aiheesta, joka on oikeasti tabu ja leimaava vaikka niin ei saisi olla! Tämä oli hyvä teksti. Voimaannuttavia ajatuksia ja aurinkoa sinulle! <3

    T minä, joka on lyönyt vakavaa masennusta vyön alle kolmesti ja voittanut joka kerta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wooou hyvä sinä! Jatka voittamista ja kiitos kommentista :)

      Poista
  19. Hyvä kirjoitus. Itse kamppailen jonkin sortin nurkan takana odottavan burnoutin kanssa työpaikalla. Teen hektistä työtä ja näin keväisin elämme sesonkia, jolloin päivät venyvät. Viimeisen kk aikana olen päivittäin halunnut jäädä työpaikan vessaan itkemään, että en jaksa enää. Pelkkä puhelimen soiminen saa pinnan kiristymään. Töihin vituttaa ja pelottaa lähteä, että mitähän siellä taas tänään joutuu hermoilemaan. Viikonloput eivät riitä palautumiseen. Mutta kiitos sinulle, sain tästä rohkeutta ottaa asian puheeksi työterveyshuollon kanssa tai ainakin harkitsen sitä vakavasti �� paljon iloa ja valoa kevääseen sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten hyvä mieli mulla tulee jos otat yhteyttä sinne työterveyteen. Mä lupaan ettei se ole turhaa tai noloa. Sanot vaikka että alkaa tuntua siltä että työkyky menee. Kyllä ne osaa sitä sitten jatkaa keskustelua. Tsemppiä ja super paljon valoa sinne!

      Poista
  20. Hieno kirjoitus. Äitini on sairastanut kuusi vuotta (vaihtelevasti) vaikeaa masennusta. Suru ja huoli asiasta on itsellä kova. Omien tunteiden ja ahdistuksen käsittelyyn olen saanut Finfamilta eli omaiset mielenterveystyön tukena järjestöstä. Keskustelut ovat auttaneet eteenpäin. Tää video pitäis näyttää kaikille, varsinkin niille jotka sanoo et tsemppais nyt ja päättäis vaan olla iloisempi, mitä se masennus muka on.. kaikkea hyvää sinulle ja kiitos rohkeudesta, meidän perheessä tämä on salaisuus, josta ei saa puhua. Eikä se auta asioita eteenpäin. https://youtu.be/XiCrniLQGYc

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, osuva tuo video. Tosi osuva. Kiva kuulla että olet saanut tukea, en voi kuvitellakaan miten vaikeaa on käsitellä oman äidin masennusta. Olen toki miettinyt miten paskaa tämä on Insinöörillekin, mutta oma vanhempi on ehkä vielä kurjempi. Voimia sinulle ja perheellesi! <3

      Poista
  21. Hienoa että huomasit tämän itse, teksteistäsi sen on ehkä aistinut jo jonkin aikaa.. Ettei oikein jaksa. Eikä tarviikkaan. Pattereiden latausta ja itsekästä toipumisaikaa nyt reippaasti. Ei saa hätiköidä tässäkään vaikka yhtenä päivänä uskoo kaiken olleen vain pahaa unta ja lupautuu mukaan maratonille, opiskelemaan, uusiin töihin ja haaveilee uudesta vauvasta... Tuolla aallonpohjalla käy välillä itse kukin, tsempataan toisemme taas nousuun ja pidetään ihan perus elämää onnellisena❤️ T. Siskokulta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauhea, olet jo toinen joka sanoo vähän etäältä että on voinut haistaa tämän tulevan. Jotenkin surullista, miten paljon tämä vaikuttaakaan kaikkeen sellaiseen mitä ei edes itse näe. Hienosti sanottu tuo hätiköinti, yritän pitää mielessä!

      Poista
  22. Sun kirjoituksessa ei ole mitään hävettävää, vaikka voin kuvitella, että julkaiseminen vaati silti ihan kamalasti voimia!

    Mun kokemus masennuksesta on, että se on sitä, kun ei ole tunteita. Vitutus on tunne, viha on tunne, mutta masennus on tyhjyys. Itku tosiaan tulee mistä vaan, vaikka millään ei sittenkään ole merkitystä. Jännää on se, että järki pysyy aika hyvin mukana (siis varmaan vain alkuvaiheessa ja/tai lievässä masennuksessa) ja omaa tilaansa voi tosiaan arvioida tyyliin "kyllä mä rakastan tätä mun perhettä, mut eipä nyt tunnu miltään".

    Jos ei ihminen tunteilleen juuri mitään voi, niin ei todellakaan tunteettomuudellekaan. Sitä ei asenteella selätetä. Ja miten selätettäisikään, kun kyse on aivokemiasta. Sama olisi uskoa asenteen parantavan mitä tahansa.

    Mä otin tropit vastaan heti, kun sain. Ja eka tunne oli tosiaan vitutus. Se oli ihanaa! Ilo alkoi sieltä sitten pikkuhiljaa ilmestyä. Mies totesi muutaman viikon jälkeen, että oon erilainen. Silloin tajusin sen itsekin. En mä mitään lenkillä ruvennut käymään, mutta olin vaan taas ihan semmonen kuin ennenkin. Nousin sängystä ja tein ruokaa, kampasin hiukset ja menin hiekkiksen reunalle.

    Masennuksesta täytyy puhua, kiitos siis sulle! Kukaan ei sitä osaa kuvitella, ennen kuin kohdalle sattuu, mutta epäilijöille kerrottakoon, että kukaan ei sinne halua vajota. Se on ikuisuus yksinäisyyttä jossain avaruuden reunalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hahahaa voin niin samaistua tohon että vitutuskin on hyvä tunne :D :D Mulla on ollut vähän kumpaakin ääripäätä, sekä täyttä tyhjyyttä että hirveän heilahtelevia tunteita isosta. Paskaa hommaa joka tapauksessa ja olen todella samaa mieltä: tätä en toivo kenellekään eikä tätä kukaan halua.

      Poista
  23. Vau, ihailen ja arvostan erittäin paljon. Minusta masennus- ja ahdistusjuttujen kertominen on vielä hankalaa ja minusta on iso ulostulo kertoa niistä! Hassua sinänsä, koska en pidä niitä oikeastaan minään muuna kuin kurjana haittana tai isona harmina sinänsä, ei minään muuna.

    Täysin samaa mieltä kuin Saara yllä, tämä oli iso hienon ihmisen teksti.

    Kaislakerttu

    VastaaPoista
  24. Mulle sanoi Kellokoskella aikanaan päivystävä psykiatri kaksi asiaa: "Se mikä ei tapa, vahvistaa..." ja "Ulos masennuksesta ja uupumisesta menee yhtä kauan ulos kuin kesti mennä sisään." Kun omasta diagnoosista ja sairaalahoidosta oli kulunut muutama vuosi yritin palata täysipäiväisesti töihin. jaksoin puolitoista kuukautta ja palasin taas osa-aikaiseksi. Nyt kun viimeisestä sairaalaretkestä on yli kymmenen vuotta, pystyn taas kokopäiväduuniin ilman että se vaatii liikaa.

    Masennus on vakava sairaus. Siitä selviää kyllä, mutta se vie aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eka on vähän ärsyttävä lause, mutta toi toka - voi perkele. OIkeasti? Shit.

      Paljon voimia sulle, rankka matka sullakin takana (ja edessä) <3

      Poista
  25. Ärsyttävä lause joo, ja mä sen muijan silloin manasin alimpaan... Todeksi se on kuitenkin ajan myötä osoittautunut. Toistaiseksi kaikesta on selvitty ja useimmiten vahvempana kuin aikaisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se valitettavan totta. Paljon, tai eniten sitä kyllä oppii silloin kun hommat menee persiilleen.

      Poista
  26. Hyvä kun kirjoitit <3 Voimia ja paranemisia, valeäiti.

    Jokainen meistä on pikkasen hullu ;) (lievä synnytyksen jälkeinen masennus vuosimallia 2010 ja siitä etiäpäin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olo on jo tosi paljon parempi, enää vain normaalin hullu ;)

      Poista
  27. Kiitos! <3 tunnistin kaiken kuvailemasi ja tätä tahmaa on jatkunut jo reilusti yli vuoden ja lievempänä sitä ennenkin varmaan.. Itse olen jo "diagnoosinkin" antanut keskivaikeasta masennuksesta.. Mutta täällä minä edelleen rämmin pimeydessä..mieheni mahtavalla tuella onneksi, mutta kun nyt vaan on niin, että en taida tätä selättää, vaikka kuinka yritän itse järkeillä itseni terveeksi. Kiitos siis tästä teksitistä! Ehkä minäkin viimein rohkaistun hakemaan ulkopuolista apua, vaikka se tuntuu niin vaikealta (en tosin edes tiedä miksi).
    Mahtavaa että sinä olet jo oikealla tiellä kohti valoa ja aurinkoa, toivottavasti pian minäkin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi rohkaistu, rohkaistu! IHan varmasti on hyötyä, ei ainakaan mistään pois! Tsemppiä :)

      Poista
  28. Kiitos myös,tämän aiheen esille nostamisesta. Itselläni masennus näyttäytyy totaalisena riittämättömyyden tunteena,joita onneksi nykyisin tulee enää harvoin.Mutta se tunne on hyvin voimakas.Minulla on parikymppisestä yli kolmekymppiseksi ollut vakavia masennuksia.Kannattaa tutkia myös fyysinen puoli,jos elimistö on pahasti epätasapainossa,vaikuttaa se mieleen.Joku taisi kirjoittaakkin siitä,että helpottaa masennuksesta selviämistä,kun hoitaa fyysisen puolen kuntoon.Itselläni on kilpirauhasen vajaatoiminta ja lisämunuaisissakin häikkää(sressi kuluttanut kortisolit).En väitä,että näitä sairauksia olisi,mutta tutkia kannattaa.Itselleni nuo sairaudet aiheutti juurikin sydämentykytyksiä,masennusta,ym.muita lukemattomia oireita.Tosiaan,nykyisin noita masennuksen hetkiä tulee enää harvoin,siinä riittämättömyyden tunteessa minulla on vielä työstämistä,jostain lapsuudesta se juontaa.Silloin kun onnistun olemaan iloinen,positiivinen lapsille(7v.6.ja 3 vuotiaat lapset minulla),kaikki on hyvin,mutta en ole itselleni tippaakaan armollinen,jos en onnistu edellämainituissa asioissa.Anteeksi pitkä teksti. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon kans vahvasti tohon fyysisen ja henkisen yhteispeliin, siksi tämä selkäpaska nyt vähän pysäyttääkin. Että kumpi aiheutti kumman? Sulle kovasti tsemppiä ja armoa ennen kaikkea!

      Poista
  29. Kiitos sinun ja tämän tekstin hain vihdoin itselleni apua. Lapset 2v ikäerolla ja erittäin haastavia tapauksia olleet. Esikoisen ollessa nyt 5 vuotias huomasin että olen aivan loppu enkä selviä enään itse, se koska olisin hakenut apua ilmantätä tekstiä olisi voinut viedä vielä pitkän ajan. Joten kiitän sinua sydämmestäni!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et tiedäkään miten onnellinen olen tämän lukiessani - en siitä että voit huonosti vaan siitä että hait apua ja jos pystyin vielä siihen vaikuttamaan. Aivan mieletöntä! Isot onnittelut että uskalsit hakea apua, olet juuri tehnyt ison ja rohkean teon itsellesi <3 kaikkea hyvää!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.