Taitoliikuntakeskukselle viisi tähteä!

tiistai 30. elokuuta 2016 Valeäiti 0 Kommenttia

Muistatteko kun kirjoitin sirkuskoulun hämmentävästä häsellyksestä? Se kaaos yhdistettynä kovaan hintaan ja vaikeaan logistiikkaan sai meidät tänä syksynä jäämään pois. Korvasimme sirkustelun Taitoliikuntakeskuksen TenavaVoikalla. 


Voi pojat mikä ero! Täällä haisee kuulkaa liikunnan ilo. Ja vähän hiki. Mutta se ei haittaa. Koko tila on täynnä eri tavalla pomppivia, kiipeäviä, roikkuvia, keinuvia ja temppuilevia ihmisiä. Kukaan ei hengaile täällä jutellakseen kaverin kanssa tai juorutakseen naapurin uudesta tukasta. Täällä treenataan. (Ne jotka ei treenaa, istuu hiljaa takaosan kahvilan liepeillä ja antaa treenajien touhuta rauhassa.)

Jokaisella seinällä, patjalla ja puolapuulla on tekemisen meininki. Salissa on yhtäaikaa käynnissä useampi pienten lasten ohjattu tunti, mutta kaaosta ei missään. Ohjaajat on lempeitä No Bullshit -kulttuurin edustajia, jotka antaa näille pienillekin hirveän vaikean oloisia tehtäviä jotka ne metriset suorittaa ihan noin vain. Lapsiin luotetaan mutta sitä luottamusta vastaan pyydetään tarkkaa keskittymistä. 

Iso ero on myös itse harjoittelussa. Sirkuskoulussa tehtiin ensi lämmittelyt yhdessä ja lopputunti oli pääosin vanhempien valvomaa vapaata temppuilua. Ohjaaja auttoi sen mitä ehti. Taitoliikuntakeskuksessa koko ryhmälle kerrotaan ensin 3-4 tehtävän sarja, jota sitten suoritetaan jonossa. Ihan jokaista asiaa ei tässäkään ohjaaja ehdi valvoa, mutta jono ja ryhmäkuri takaa että jokainen lapsi tekee juuri sitä mitä piti, eikä leiki piilosta verhoissa. 

Jo ensimmäinen kierros oli kunnianhimoinen tuplatrampoliineineen, puolapuineen ja öö mitkä niiden nimet on, sellaiset telineet? No ne. Kun tuli Kakkosen vuoro hypätä telineeseen, jäädä siihen roikkumaan ja keinahtaa siltä eteenpäin, purin vieressä hiljaa huultani. Että ei taida onnistua. Mä luulen että leukani loksahti ihan oikeasti auki kun pieni elämäntapataiteiljani hetkeäkään miettimättä teki työtä käskettyä. Tyylipuhdas suoritus. Minä häpesin nurkassa luottamuksen puutetta pienen lapseni taitoihin ja intoon.

Sillä kumpiakin riitti! Se hyppi, se nautti, se hikoili. Eikä kertaakaan edes yrittänyt laulaa trampalla Robinia vaan ponnekkaasti yritti kerta toisensa jälkeen sitä vaikeaa kuperkeikkaa. En ole ikinä nähnyt pientä miestä näin määrätietoisena ja innokkaana urheilijana. Tuo pieni pienten ryhmä oli muutenkin melkoinen show. Ohjaajan ei paljon tarvinnut ohjeita antaa kun alle kymmenpäinen metristen joukko jo suoritti rataa keskittyneesti, mutta nauraen. Miten tämä on edes mahdollista?

Istuin tunnin ajan vieressä ihmeissäni ja avoimen kateellisena. Voisinpa minäkin. Ei kun - aion minäkin. Jumppaan tämän hemmetin rangan siihen kuntoon, että voin tulla tänne noiden hullujen apinoiden kanssa ja yrittää oppia niiltä jotain. 

Sillä aikaa fiilistelen hyvin löydettyä harrastusta, ja iloitsen ihanan poikani puolesta joka näyttää vihdoin löytäneen vauhdin ja liikkeen ilon. Liikunta on vaan parasta.

Muistatteko kun kirjoitin sirkuskoulun hämmentävästä häsellyksestä ? Se kaaos yhdistettynä kovaan hintaan ja vaikeaan logistiikkaan sai mei...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.